Ja niin minusta tuli äiti.
En kuvitellut, että perustaisin vauva blogin, eikä tarkoitus olekkaan kirjoittaa pelkästään vauvasta vaan myös ihan yleisesti omasta elämästäni.
Myönnän myös sen, että blogin nimi ei ole ehkä mikään mielikuvituksellisin tai muutenkaan erityisen hieno ja suurta lukija määrää keräävää, mutta koska en havittele mainetta ja mammonaa (no okei, lotto voitto olis kiva) niin eipä sillä juurikaan ole väliä 🙂
Hiukan esitelläkseni itseäni:
Olen 20-vuotias nainen pk-seudulta, olen naimisissa ja meillä on kohta 3 viikon ikäinen tytär sekä kaksi kissaa.
Tulin raskaaksi ollessani 19-vuotias enkä ole hetkeäkään katunut sitä, että päätimme pitää lapsen vaikka mieheni onkin armeijassa vielä joulukuun puoleenväliin asti, emmekä ehtineet olemaan kauhean kauaa yhdessä ennenkuin muutimme yhteen ja lapsi sai alkunsa.
Vaikka ehkä monet kuvittelevat kuulleessan meidän menneen naimisiin kun olin raskaana, että teimme sen vain sen takia koska lapsi oli tulossa, niin todellisuus on se, että noin kuukauden ajan mietimme, että onko mitään syytä miksi emme menisi naimisiin koska kumpikaan ei halunnut vain lapsen takia virallistaa suhdetta. Ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että ei ole mitään syytä miksi emme haluaisi mennä naimisiin sillä vaikka se ehkä kuulostaakin melko imelältä niin olemme kummatkin sitä mieltä jo vähän päälle vuoden seurustelun jälkeen, että haluamme viettää loppu elämämme yhdessä ja omasta puolestani voin myöntää etten ole koskaan aikaisemmin rakastanut ketään miestä niin paljon enkä tuntenut oloani niin hyväksi kenenkään muun seurassa 🙂
(Pikku-neiti vuorokauden ikäisenä)
En ole koskaan ollut mitenkää erityisen äidillinen ihminen, en ole osannut leperrellä pienille lapsille enkä ole ollut mitenkään erityisen hyvä käsittelemään lapsia (ja en nyt tarkoita sitä niin, että jos olen ottanut lapsen syliin niin se on tippunut alas, vaan en ole ollut hyvä leikkimään lasten kanssa tms.), joten melko usein raskauden aikana mietin, että osaankohan olla edes oman lapseni kanssa, tuleeko minusta millään tasolla hyvä äiti ja osaanko edes lohduttaa jos lapseni itkee.
Yllätyksekseni olen kuitenkin lapsen syntymän jälkeen muuttunut äidilliseksi ihmiseksi ainakin niin, että kun juttelen vauvalle en koe sitä mitenkään oudoksi, vauvan huutaessa kärsivällisyyteni on ihmeellisen kestävä ja yksi päivän parhaista hetkistä on se kun pikku-neiti on tyytyväisenä vieressäni ja saan antaa hänelle pusuja poskelle :)
Tässä kaikki tältä erää, pahoittelut todenäköisistä kirjoitusvirheistä.
Lopuksi vielä muutama kuva :)
(Peitto piti vähän maistella :D )