Ihan pian

Meidän neiti on kehittynyt motorisesti aika vauhdikkaasti, ainakin verratessani muihin lähipiirini vauvoihin.

Hän ryömi viiden kuukauden iässä.

Konttasi puolivuotiaana.

Oppi istumaan seitsemän kuukauden iässä.

Nyt viikkoa ennen yksivuotissynttäreitä hän nousee ilman tukea seisomaan ja seisoskelee hyvän tovin paikallaan, kävelee riemusta kiljuen taaperokärryn kanssa ja on ottanut muutaman hapuilevan askeleen. Mutta ei, hän ei kävele. Hän on kontannut puolivuotta. Se tuntuu aika pitkältä ajalta; puolet elämästään…

Ensimmäiset kengätkin ostimme, koska ihan kohta hän oppii. Näin olemme puhuneet jo monta kuukautta. Ihan pian. Ei voi mennä enää kauan. Viimeistään ennen synttäreitä….

Miksi haikeus iskee vasta, kun uusi asia on opittu? Voisinpa nauttia nyt konttaavasta vauvastani enkä odottaa malttamattomana uusia taitoja. Haikeus tulee joka tapauksessa, mutta olisiko se vähän pienempää, jos nyt keskittyisin tallentamaan tämän hetken jonnekin syvälle sisimpääni? Hän on tässä, tänään, kanssani. Haluan näyttää hänelle, että hän on hyvä, arvokas ja taitava juuri tuollaisena. Hän oppii, kun on valmis siihen. Äiti ei taida olla koskaan valmis mihinkään muutokseen.