Pelkoa
Heräsin aamulla, kun kurkkuani kuristi ja olin aivan hikinen. Pian huomasin tämän johtuvan painajaisesta, mutta koko päivän uni on pyörinyt mielessäni.
Unessa rakas, pieni tyttäreni huostaanotettiin ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Minulle ei jäänyt edes tapaamisoikeutta. Imetin viimeistä kertaa ja itkin. Äitini vei tytön lastenkotiin, koska en itse pystynyt. Molemmat olivat vain itkeneet, johon työntekijä oli todennut tytön raivoavan turhasta. Kyllä hän siellä kuulemma tavoille oppii. Uni oli aivan karmea. Tiedän, että Suomessa ei tapahdu tuollaista, mutta silti pidin koko päivän tyttöä lähelläni. Silitin poskea. Annoin suukkoja. En halunnut päästää häntä silmistäni. En ymmärrä miten joku voi antaa oman lapsensa toisten kasvatettavaksi. Ehkä he ovat vain harvinaisen viisaita ja ymmärtävät, että niin on paras. Mutta entä se ikävä, viha ja suru. Miten niitä voi kukaan jaksaa?
Kiitos, kun olet siinä rakkaani. Ethän katoa ennen minua.
Kuitenkin vääjäämättä KEVÄT on täällä. Ilo. Onni ja aurinko.
