Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt äitipuhetta ja lasten paapomista ja mammavaihteelle heittäytymistä. Mutta nyt keskenmenojen ja henkisen taistelun ja surun keskellä se kaikki tuntuu suoranaisesti hermoja raastavalta. Mikä siinä on, että kaiken on tapahduttava niiden kersojen ehdoilla välittämättä vähääkään muusta yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä?

Minua ärsyttää se, että

–        lapset saavat huutaa ja meuhkata ilman että kukaan puuttuu asiaan. Milloin niille opetetaan käytöstavat?

–        lasten annetaan kopeloida kaikkia tavaroita ihan missä vaan. Eikö toisten tavaroiden ottaminen olekaan enää rangaistavaa?

–        pientä ei muka voi komentaa. Mistä sen tietää, minä aamuna se herää niin isona, että sitä voi komentaa?

–        vanhemmat ovat sitä mieltä, että kaikki rakastavat heidän pikkuelmeriään. Mistä syystä minä haluaisin, että minun kirjasto/kauppa/ravintola/juna/lomareissuni menee pilalle siksi, että joku toinen on kyennyt lisääntymään?

–        toiset aikuiset ovat vain potentiaalisia lapsenvahteja. Eikä olla!

–        koko kylän pitäisi kasvattaa nykyaikaisessa kaupungissa. Kuka haluaa juristivanhemmat kimppuunsa, kun kasvattikin väärän perheen lasta väärällä tavalla?

–        ihan normaalit ihmiset sekoavat lapsistaan niin, että muuttuvat ihan tunnistamattomiksi. Ei kai se voi käydä myös minulle?

–        lapsiperheet kuvittelevat, että joka paikkaan voi tuoda lapsen eikä kukaan saa häiriintyä siitä mitenkään. Onko olemassa jokin aikuisten maailma, mihin voi paeta lapsia?

–        kaikkien mielestä on aivan normaalia kailottaa ympäriinsä, kuinka meillä on opittu kakkaamaan ja me syödään jo kiinteitä ja meillä on tississä pipi ja meidän paino on noussut neuvolakäyrien mukaan. Oppivatko ne vanhemmat syömään vasta lapsen saannin jälkeen?

Tämä yhteiskunta on mennyt niin lapsikeskeiseksi, ettei meille aikuisille ole enää oikein tilaa.

Jos me emme koskaan saa lasta, missä on meidän paikkamme ja mikä on meidän tehtävämme tässä yhteiskunnassa?