Kirjoitan tätä kieli keskellä näppäimistöä, sillä tiedän, että aihe on valtavan herkkä ja aiheuttaa jo olemassaolollaan paljon mielipahaa. Mutta otan sen esiin, koska olen alkanut yhä enenevissä määrin sitä pohtia.

Kysymys on lapsettomuushoidoista.

Meille ei ole tehty vielä yhtään minkäänlaista tutkimusta emmekä tähän syksyyn asti ole ajatelleetkaan sellaista. Minä en edes tiedä mistään hoidoista mitään. Paitsi että jotain pitää piikittää joskus, jos hoitoihin ryhdytään. Mutta mitä ja keneen, siitä olen jo vähän epävarma. Olen siis täysin ummikko, maallikko, höhlä.

Siitä huolimatta joudun ilmeisesti piakkoinkin ottamaan kantaa asiaan. Vaikka meidän paikkakunnallamme ei kunnallisella puolella tutkita kuin vasta kolmannen peräkkäisen keskenmenon jälkeen, oli minut tutkinut gynekologi sitä mieltä, että voimme jo mennä yksityiselle, jos suinkin haluamme. Ainakin kyselemään neuvoja ja sen sellaista. Otaksun, että meidän pitää päättää, miten asian suhteen toimimme. Paitsi jos jätämme päättämättä, emme toimi mitenkään – ja tilanne pysyy ymmärrettävästi muuttumattomana.

Lapsettomuushoidoissa on mielestäni kolmenlaista pohdittavaa:

1.     eettiset kysymykset.

2.     talouskysymykset.

3.     tahtomis- ja vauvakuume –kysymykset.

Olen alussa näiden kaikkien kanssa. Miten ihmeessä löydän niihin kaikkiin vastaukset sanokaamme nyt vaikkapa ensi talven aikana, kun en ole löytänyt tähän mennessäkään sanokaamme nyt vaikkapa koko elämäni aikana?

Sanokaa minun sanoneeni, että siihen maailman aikaan, kun ei tiedetty edes kuukautisten syytä (eli noin 200 vuotta sitten), ei näitäkään kysymyksiä tarvinnut pohtia. Että nykyaikako muka helppoa.

Ps. Palaan näihin kolmeen kysymykseen yksityiskohtaisemmin myöhemmin, kunhan ensin kehitän niistä jotain järkeviä lauseita.