Minä olen välitilan nainen. En ole äiti. Enkä ole oikea lapsetonkaan. En ole valinnut lapsettomuutta, mutta en ole joutunut siihen tilanteeseen tahattomastikaan. Minä olen välitilassa. Ehkä tulevaisuuden äiti. Tai ehkä tulevaisuuden lapseton.

Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta. Lapsettomuudesta ei voi puhua, koska on vielä mahdollisuus. Ja varsinkin tällaisessa tapauksessa, että on ollut raskaana eikä ole aloitettu mitään tutkimuksia ja hoitoja ei kerta kaikkiaan ole oikeasti Lapseton. Ehkä lapseton joo, mutta se ei ole sama asia. Myöskään yhdestä keskenmenosta ei pidetä. Ne ovat kuulkaa ällistyttävän yleisiä, niitähän nyt sattuu vähän jokaisen tuttavalle. Sehän on vain merkki siitä, että voi tulla raskaaksi. Itse asiassa ihan loistava juttu. Kohtu harjoittelee ja mielikin saa sopeutumisaikaa. Yhden keskenmenon kokenut ei ole kokenut mitään. Eikä varsinkaan ole Lapseton.

Välitilan naisten on oltava jatkuvasti kieli keskellä suuta myös suhteessa äitiyteen. Toisten lapset on pakko hyväksyä ja kehua niitä suloisiksi, koska on mahdollista, että on itse joskus samassa jamassa. On pakko olla kiinnostunut korvatulehduspotilaiden hoitamisvaikeuksista, treenikuskausten hankaluudesta, vauvavuoden väsymyksestä, isovanhemmuuden muuttuneesta olemuksesta ja seksittömästä parisuhteesta, koska ei voi tietää, jos sen kaiken kokee joskus itsekin.

Nyt sä et ymmärrä, mutta kyllä sä sit myöhemmin ymmärrät. Joko äitiyden tai lapsettomuuden.

Itse asiassahan välitila on mahtava juttu. Harmi, ettei siihen voi jäädä. Jossain vaiheessa tapahtuu käänne jompaankumpaan suuntaan.

Ja sit mäkin ymmärrän. Edes jotain.