Ladataan...
Pikkuseikkoja

Uusia julkaisuja, vanhoja klassikoita ja vakavia ihastumisia kirjailijapersooniin. Kokosin kirjavuoteni 2018 kohokohdat.

Olin asettanut Goodreadsissa hetken mielijohteesta itselleni lukutavoitteen vuodelle 2018. Tavoite oli 50 kirjaa, luin 40. Se kirpaisi ehkä sekunnin. Jos olisin lukenut enemmän, olisin nähnyt vähemmän elokuvia, katsellut vähemmän tv-sarjoja, käynyt vähemmän taidenäyttelyissä ja niin edelleen. Puhumattakaan ihmisten kanssa vietetystä ajasta. (Ja ikävä kyllä puhumattakaan sosiaaliseen mediaan kuluneesta ajasta.) Eli tasapaino ennen kaikkea. Vuonna 2019 luen ehkä enemmän. Tai vähemmän. Sen verran, mikä tuntuu hyvältä. Tavoitteet jätän asettamatta. 

Mutta asiaan! Ohessa kirjavuoteni huiput, kaikkine ihastuksineen:

Kirjailijaihastukset

Kirjavuoteni sai erityisesti potkua paljon nähneestä ja kokeneesta novellistista, Lucia Berlinistä (1936–2004), jonka ensimmäinen suomennos ilmestyi kahdessa osassa. Siivoojan käsikirja ja Siivoojan käsikirja 2 – tanssia ruusuilla esittelevät hyvä- ja huono-osaisten amerikkalaista arkea. Berlinillä on uskomaton kyky kääntää ennakkoasetelmat päälaelleen ja yllättää lukija hupaisilla yksityiskohdilla. Novellit avaavat paljon myös kirjailijan omaa värikästä ja rankkaa elämää.

2018 jää myös vuodeksi, jolloin omakohtaisesti löysin toimittaja-kirjailija Joan Didionin (s. 1934). Aloitin Didionin esikoisromaanilla Run, River ja jatkoin reilut 40 vuotta myöhemmin julkaistulla esseekirjalla The Year of Magical Thinking. Häkellyin siitä rauhallisesta ja analyyttisestä otteesta, jolla kirjailija käsittelee suunnatonta suruaan ja vaikeaa ajanjaksoa elämässään. Seuraava kirja odottaa jo hyllyssä, mutta sitä ennen aion katsoa Netflixistä kirjailijasta kertovan dokumentin Joan Didion – The Center Will Not Hold.

Palasin pitkästä aikaa David Foster Wallacen (1962–2008) pariin, jolta olin aiemmin lukenut novellikokoelmat Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Nyt luin esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää, ja koin vakavan uudelleenihastumisen. Wallace havannoi ja taustoittaa aiheensa kyynisen hauskalla tyylillään niin käsittämättömän perusteellisesti, ettei lukijalle jää enää vähäisintäkään tarvetta kokea Wallacen raportoimia tapahtumia itse, oli kyse sitten Mainen hummerifestivaaleista tai viikon loistoristeilystä Karibialla. Wallacen kieli on niin runsasta, että siinä saattaa olla minulle liikaa sulateltavaa englanniksi – toivonkin kovasti, että saisimme hänen tuotannostaan lisää suomennoksia mahdollisimman pian.

Yksi kirjaelämänvaihe puolestaan päättyi vuoden aikana, kun Elena Ferranten viihteellisen Napoli-sarjan kahden viimeisen osan suomennokset julkaistiin (kirjoitin aiemmin ekasta osasta sekä sarjasta yleisesti). Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja Kadonneen lapsen tarina kantavat kirjasarjan tarinan tyylikkäästi loppuun saakka. Viimeisessä osassa korostuvat menestyksen hetket, pettymykset, ihmisluonteen kyvyttömyys muuttua ja ajan säälimätön kulku. Napolin köyhien kortteleiden rikollisuus laajenee kuvaamaan koko Italian korruptoituneisuutta. Lisäksi Lilan katoamisen – josta kaikki alkoi – taustalle piirtyy monta samaa ratkaisua tukevaa syytä. (Otin ilolla vastaan myös sarjasta tehdyn HBO-sarjan ensimmäisen kauden, mutta se tuotti pahan pettymyksen: tv-tuotanto vain toistaa kirjan kohtaukset hengettömästi ja karmaisevan saippuaoopperamaisesti ja esittää päähenkilöt omituisen puhumattomina pökkelöinä.)

Klassikkokohtaamiset

Täydensin vuoden aikana sivistystäni vanhojen klassikoiden osalta. Vaikuttavin kokemus oli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Alabamalaisen pikkukaupungin rasavillin pikkutytön kautta kerrottu älykäs ja empaattinen kuvaus rodusta, erilaisuudesta ja ennakkoluuloista sopii tähänkin päivään. Täydellisesti rakennettu tarina kommentoi yksilöiden kautta yhteiskunnallista aihetta. Yksi kirjan koskettavimpia asioita oli päähenkilön yksinhuoltajaisä ja tämän lempeän moraaliset kasvatusmetodit. On ehkä hyvinkin mahdollista, että tässä on koko kirjallisuuden historian paras isähahmo. (Sen sijaan yli 50 vuotta myöhemmin postuumisti julkaistu, ykkösosaa ennen kirjoitettu "jatko-osa" Kaikki taivaan linnut osoittautui turhaksi ja pitkäveteiseksi teokseksi, joka suorastaan latisti ja tyhmensi tutut henkilöhahmot. Sen olisin mieluummin jättänyt lukematta.)

Luin Sylvia Plathin ainoan romaanin, omaelämäkerrallisen Lasikellon alla, ja se iski. Jäinkin miettimään, kuinka paljon lujemmin se olisi vielä voinut iskeä, jos olisin lukenut sen myöhäisessä teini-iässä, siis samanikäisenä, kuin kirjan päähenkilö Esther Greenwood. Esimerkiksi lukiossa lukemani Sieppari ruispellossa oli aivan hitti – ajatella, jos olisin silloin tajunnut, että tarjolla olisi ollut myös naisnäkökulmaa.

Charles Dickensin Kaksi kaupunkia alkoi aikoinaan kiinnostaa, kun törmäsin siihen liittyviin viittauksiin monissa populaarikulttuurin tuotteissa kuten Mad Menissä ja House of Cardsissa. Aiemmat (lukioiässä) lukemani Dickensit olivat tuntuneet niin ääritylsiltä, etten ollut sittemmin viettänyt aikaa Dickensin parissa muuten kuin BBC:n pukudraamojen kautta. Kaksi kaupunkia kertoo Pariisista ja Lontoosta ja Ranskan vallankumouksesta. Ihmiset ovat historiankulussa sivuosassa, mutta samaan aikaan pääosissa romanttisessa rakkaustarinassa. Bastilleen virtaava ihmismeri, julma ja armoton nainen nimeltä Giljotiini, viinin ja veren värjäämä maa... kielikuvat ja vertaukset hahmottavat tuota merkittävän yhteiskunnallisen muutoksen luonutta sekavaa aikaa.

Virginia Woolfin Majakka tarjosi woolfmaiseen tyyliin ajatuksia herättelevää tekstinjuoksua, jossa aika kulkee ja näkökulma vaihtuu henkilöstä ja asiasta toiseen. Osoittautuu, että päähenkilöiltä vaikuttavat henkilöt ovat vain sivurooleissa olotilassa, jonka keskiössä on talo meren rannalla ja vääjäämättömästi etenevä aika. Tästä jatkoin lukemaan kuuluisan A Room of One's Own -esseen, josta lainaus "Naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota" on tietenkin peräisin. Kirjan tarinaan liittyy nyt olennaisena osana se, että olin juuri ostamassa sitä pienestä kirjakaupasta lomakohteena suositussa Boulderin kaupungissa Coloradossa, kun Julia Roberts perheineen käveli ohitseni kirjahyllyjen lomitse.

Suomi-naiset

Vuoteen mahtui myös hyviä kohtaamisia kotimaisen kirjallisuuden kanssa. Erityisesti pidin Finlandia-ehdokkaana olleesta Eeva Turusen suloisesta ja tyyliltään kokeilevasta esikoisteoksesta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansaMia Kankimäen kakkosromaani Naiset joita ajattelen öisin esittelee elähdyttäviä tarinoita 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisista ja Firenzen naispuolisista renessanssitaiteilijoista. Nautin Saara Turusen pirullisen hauskasta Rakkaudenhirviöstä (jonka perään luin myös Sivuhenkilön, mutta se jäi mielessäni edellisen varjoon). Olen aina pitänyt Maria Veitolan kolumneista ja löytänyt niistä samaistumispintaa ja yhteisiä kokemuksia. Niinpä myös Veitolan tuore kirja oli varma valinta.

Lisäkiitokset

En voi lopettaa listausta ennen kuin olen päässyt Nobel-kirjailija Kazuo Ishiguron kai tunnetuimpaan romaaniin Pitkän päivän ilta (josta James Ivory teki 90-luvulla elokuvan). Taitavasti rakennettu, suorastaan täydellinen romaani kertoo vajaasta viikosta englantilaisen hovimestarin elämässä, kun taas varsinainen vuosikymmenten mittainen tarina keriytyy vähitellen auki muistojen kautta. Päähenkilön äärimmäisellä tavoitteella yltää täydellisyyteen on ollut hintansa, ja kun työlle omistautumisen merkitystä varjostaa häpeä sota-ajalta, jää kysymys, onko kaikki ollut sen arvoista. Ohimenevät dialogit kertojan elämän käännepisteissä paljastavat tunteita, joita minäkertoja ei itse ole kykenevä kuvailemaan. Pienet hetket voivat määrätä koko elämän suunnan, ja jälkikäteen voi vain miettiä, mitä olisi voinut tapahtua. 

 

SEURAA BLOGIA: FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN'

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Tämä on varmaan koko maan terveellisin kaupunki. Opiskelijajuhlissa ja jalkapallo-otteluissa ei juoda alkoholia. Kukaan ei polta eikä syö punaista lihaa tai kuorrutettuja donitseja. Täällä voi käydä yksin kävelyllä öisin ja jättää ovet lukitsematta. Ei ole jengejä eikä rotuongelmia. Ei itse asiassa paljon rotujakaan."

Vietimme viime kesänä kolme päivää pienessä Boulderin kaupungissa Coloradossa. Hetkellisen reippauskohtauksen seurauksena lähdimme lenkille 33 asteen helteessä. Valitsimme reitin sattumanvaraisesti, ja päädyimme Coloradon yliopiston kampuksen portille. Kulautimme vesipullot tyhjiksi, katselimme meitä säikähtänyttä, puiston suojaan kirmaavaa kaurista ja palasimme nääntyneinä hotellille ja sen uima-altaalle. Myöhemmin tajusin, että Lucia Berlin toimi professorina juuri tuolla, Coloradon yliopiston pääkampuksella Boulderissa, ja asui kaupungissa useita vuosia.

Emme tarkemmin seuranneet Berlinin jalanjälkiä, mutta sekin, että osuimme tuon kampuksen portille, sykähdytti minua. Ihastuin Berlinin novelleihin, kun Siivoojan käsikirja -kokoelman suomennoksen ensimmäinen osa ilmestyi. Tänä syksynä sille saatiin jatkoa eli Siivoojan käsikirja 2 – Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co, 2018, suom. Kristiina Drews). Yhdessä novellissa kuvataan hauskasti juuri tervehenkistä Boulderin kaupunkia, toisissa taas savusumuista Mexico Cityä. Monesti muuttanut kirjailija vie lukijan mukanaan maisemasta toiseen.

"Yksinäisyys on täysin anglosaksinen ilmiö. Jos ihminen matkustaa yksin bussilla Méxicossa ja kyytiin nousee toinen matkustaja, hän tulee ensinnäkin viereiselle penkille istumaan ja toiseksi vielä painautuu lähemmäs."

Kirjailijan oma värikäs historia näkyy myös kakkososan novelleissa. Berlin näki elämänsä aikana paljon ja pystyi sujuvasti hyppäämään näkökulmasta toiseen. Hän kuvaa kirjassa rikkaiden seurapiirityttöjen lomanviettoa, juoppojen toilailuja, vankien kirjoittamiskurssia ja pennittömän maahanmuuttajan selviytymiskamppailua. Näiden rinnalla Berlin kertoo monissa novelleissa suoraan omasta elämästään ja erityisesti viimeisistä hetkistään kuolevan sisarensa rinnalla Meksikossa. Ennen toisen lähtöä siskokset ehtivät käsitellä yhdessä menneisyyteensä kuuluvia vaikeita asioita päästäkseen niistä vihdoin irti.

Vakavista ja surullisista aiheista huolimatta novelleista pirskahtelee esiin inhimillisen välittämisen lämpö, rakkaus kanssaihmisiin ja anteeksiantamisen voima. Nämä yhdistyvät Berlinin nerokkaaseen tapaan hyödyntää totutusti tulkittuja ennakkoasetelmia ja kääntää ne päälaelleen. Se onkin kaikken parasta Lucia Berlinissä: hän onnistuu yllättämään lukijan, yhä uudelleen.

"Minä pidän taloista ja niiden tarinoista – siinä yksi syy, miksi minusta on mukava tehdä siivoojan hommia. Se on kuin lukisi kirjaa."

Lue lisää

Lucia Berlinin kauniit, kainostelemattomat novellit – Siivoojan käsikirja 1

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kun meillä Suomessa kesäiset Sodankylän elokuvajuhlat on nimetty keskiyön auringon mukaan, ottaa Viro kaiken irti vuoden pimeimmästä ajasta. Tallinn Black Nights Film Festival eli pimeiden öiden elokuvafestivaali, tuttavallisesti PÖFF, kertoo olevansa yksi Pohjois-Euroopan suurimmista elokuvafestivaaleista. Se kestääkin jopa 17 päivää (16.11.–2.12.) ja ohjelmistoon kuuluu tänä vuonna yli 200 elokuvaa 80 eri maasta.

Helsingistä käsin PÖFFiin on tietenkin helppoa tehdä lautalla viikonloppureissu, ja samalla voi nauttia Tallinnan laajasta ravintolavalikoimasta. Yhtä aikaa PÖFFin kanssa aukesi viime perjantaina myös Tallinnan vanhankaupungin tunnelmallinen joulutori.

Vietin PÖFFissä reilut kaksi päivää, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan ja ehdin nähdä kuusi elokuvaa. Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin verrattuna PÖFFissä otetaan rennommin: viikonloppunakin ensimmäiset elokuvat (lastenleffoja lukuunottamatta) alkavat vasta kolmen–neljän aikaan iltapäivällä. Leffoja näytetään useassa paikassa keskustassa, sekä vanhoissa ja tunnelmallisissa teattereissa että uusissa mukavissa auditoriomallisissa saleissa.

Ensimmäinen PÖFF-leffani oli tämän vuoden R&A-festivaalinkin ohjelmistoon kuulunut puolalaisen Pawel Pawlikoskin Cold War, joka on todellista klassikkoainesta. Upeassa mustavalkoisessa rakkauselokuvassa liikutaan kahden taiteilijan mukana kylmän sodan Euroopassa, aina Puolasta Saksaan, Pariisiin ja Jugoslaviaan. Mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä täydellisemmäksi sen ymmärrän. Yksittäiset tapahtuvat muodostavat virran, jota ei voi pysäyttää ja joka määrää pariskunnan kohtalon.

Ísold Uggadóttirin laadukas draama And Breathe Normally kertoo kahdesta ongelmiensa kanssa kamppailevasta naisesta – köyhästä yksinhuoltajaäidistä ja Afrikasta tulleesta pakolaisesta – kylmässä ja kosteassa Islannissa. Paraguaylaisen Marcelo Martinessin The Heiresses puolestaan kuvaa kauniisti ja verkkaisesti pitkässä parisuhteessa naisen kanssa elänyttä, ikääntynyttä ladyä, joka joutuu luopumaan ylellisestä elämäntyylistään, saa ylimääräistä aikaa pohtia elämäänsä ja kokee tuulahduksen uutta ihastusta.

Onnistuneesti valittu leffaputki rikkoutui kolmen laadukkaan elokuvan jälkeen hetkeksi täysin turhalla David Robert Mitchellin Under The Siver Lakella. Omituinen Hollywood-parodiatrilleri osoittautui kuluneeksi ja sisällöttömäksi ja tuntui erityisen tunkkaiselta kaiken #metoo-liikehdinnän jälkeen.

Sunnuntaina vuorossa oli taas loistavia leffavalintoja. Nautin siitä, jos elokuvafestivaaleilla saa mahdollisuuden nähdä jonkin vanhan, vuosikymmenten takaisen klassikkoelokuvan suurelta kankaalta. Nyt sellainen oli Ingmar Bergmanin Syyssonaatti. Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmannin tähdittämä, Norjaan sijoitettu draama luonnostelee armottoman kuvan pianistina menestyneen äidistä ja tämän tytärten suhteesta. Elokuvassa voi nähdä yhtymäkohtia Ingrid Bergmanin omaan elämään. 

Viikonlopun viimeisenä elokuvana katsoin vielä Matangi/Maya/M.I.A.-dokumentin, joka kertoo artistin uskomattoman tarinan srilankalaisesta pakolaisesta maailmankuuluksi muusikoksi ja tämän poliittisista viesteistä oman kansansa, tamilien, tueksi.

Tallinn Black Nights Film Festival PÖFF jatkuu 2.12.2018 asti. Kutsu elokuvafestivaalille saatu järjestäjältä.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Eat shit and die." KOM-teatterin Ateria-näytelmä ja sen slogan tiivistävät elämänmenon sekä yksilö- että yhteiskunnallisella tasolla. Ihmiskunnan degeneroituminen on sijoitettu kätevästi yhteen hampurilaisravintolaan, jossa kaksi jätkää latoo täytteitä pullahöttösämpylöiden väliin pikaruokaketjun konseptin määräämällä tahdilla. Silti ateriaan kuuluvan limsan jäät sulavat yhtä nopeasti kuin napajäätiköt.

Mika Leskisen ohjaama ja Okko Leon käsikirjoittama satiiri käsittelee eriarvoisuutta höystettynä muilla yleismaailmallisilla ongelmilla kuten rakkaudenpuutteella, ilmastonmuutoksella ja häiriintyneellä suolen toiminnalla. Esityksen ainoista kahdesta roolista vastaavat loistavat Juho Milonoff ja Niko Saarela. Konkarit luovat lavalle oman työelämänsä kapinalliset, toivosta luopuneet miehet, jotka pistävät huomaamattomia keppejä systeemin rattaisiin huvin vuoksi, kun parempaa ei ole luvassa.

Näytelmän parasta antia ovat liioittelevat musiikkikohtaukset, hauskat näpäytykset dialogissa ja oma suosikkini – äärimmäisen yksinkertainen mutta tehokkaan vaikuttava loppukohtaus, jossa näyttelijät ovat jo poistuneet lavalta. Näin Aterian keskellä viikkoa, suoraan työstä tulleena. Ihmiseritteisiin liittyvät huumorikohtaukset tuntuivat ainakin silloin aivan liiallisilta. Parhaiten näytelmä toimii epäilemättä viikonloppuna, parin rentouttavan juoman jälkeen, aivot jo narikkaan siirtyneinä. Varaudu myös, ettei esityksen jälkeen tee ihan heti mieli burgeria.

Ateria KOM-teatterissa, katso näytösajat. Kutsu ensi-iltaan saatu teatterilta. Kuva: Patrik Pesonius / KOM-teatteri

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Entinen kotikaupunginosani kehittyy kovaa vauhtia. Gentrifikaatiossa on puolensa ja puolensa, mutta fakta on, että Kallioon putkahtelee jatkuvasti uusia staileja ravintoloita, kahviloita ja baareja. Tässä kolme tuoretta paikkaa, joihin olen tykästynyt ja joissa olenkin jo ehtinyt käydä useamman kerran.

Tanner

Uudeksi kantapaikakseni nopeasti vakiintunut Tanner on vegaaniystävällinen aamiais-, lounas- ja iltapaikka. Kahvilapuolelta tilattavaa erinomaista brekua saa arkena klo 13.30 saakka, viikonloppuisin vähän pidempään. Erityissuositus menee herkulliselle vegaaniselle mantelifetaleivälle sekä kokonaan kaurajauhoista tehdyille vohveleille. Juomalistalta löytyy kahvin lisäksi mm. matcha-, kurkuma- ja punajuurilattea. Aamiaisen suosio tuntuu yllättäneen pitäjät viikonloppujen osalta, jolloin tilauksia voi joskus joutua odottamaan hyvän tovin. Elannon vanhassa korttelissa isojen ikkunoiden äärellä sulaudut osaksi Kalliota, mutta vieressä pauhaavasta Hämeentiestä huolimatta fiilis on rauhallinen. Harmi, ettei näin mahtava aamiaispaikka ole auki myös sunnuntaisin.

Way Bakery & Wine Bar

Hapanjuureen leivottua leipää, natuviinejä, laatukahvia, itse tehtyä kombuchaa – voiko coolimmaksi mennä? Karhupuiston laidalle avautunut pikkuruinen Way ei ota vastaan varauksia, minkä ansiosta sieltä voi saada pöydän vilkkaanakin iltana, kun osuu paikalle oikeaan aikaan. Aamulla ja päiväsaikaan listalla on leipiä erilaisin lisukkein, peukku vegaaniselle sienivoille. Illalla tarjolla on kekseliäillä yhdistelmillä rakennettuja loistavia tapaksia. Palvelu oli illallisella aavistuksen sekavaa ja suosituksia oli vaikea saada, mutta laitetaan se uutuuden tai tarjoilijoiden nuoruuden piikkiin. Kannattaa myös maistaa raikasta ruusu-kombuchaa. Tahtoisin joskus testata Wayn karamellisoidun kanelipullan vegaaniversiota, mutta se tuntuu olevan aina loppu. (Sain neuvon hakea sitä jo aamupäivällä, vaan tässäpä vastaehdotus: mitä jos kasvattaisi tarjontaa, kun on kysyntää?) Hienoa, että paikka on auki myös sunnuntaisin.

Harju 8

Harjutorin äärelle avattu Harju 8 tarjoaa rentoa perusruokaa edullisesti. Listalla on pastoja ja perinteistä Suomi-ruokaa, joukossa myös mukavasti vegaanisia vaihtoehtoja. Juomalistalla on keskitytty laadukkaisiin viineihin, olutvalikoima on suppea ja cocktailit keskivertoa. Korkea, ikkunoiden reunustama tila on upea ja jo se houkuttelee viettämään iltaa täällä. Lisän sisustukseen tuovat kukat, joita voi myös ostaa. Avarasta tilasta huolimatta pöydän saaminen lauantai-iltana tuntui selviytymispeliltä, kun henkilökunta kehotti ottamaan drinkin ja odottamaan pöydän vapautumista, mutta drinkkiä on vaikeaa siemailla rentoutuneesti, jos asiakkaan pitää samalla itse silmäillä vapautuvia pöytiä kisassa, jossa nopeat syövät hitaat. Päiväsaikaan pöydän saaminen sen sijaan oli oikein helppoa. (Pahoittelut karmeasta kuvasta, salamavaloefektin luova valaistus varmasti edesauttaa asiakkaita keskittymään toisiinsa instagrammailun sijaan, mikä tietenkin on loistava asia.)

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Helsingin Kirjamessujen ohjelmakatalogi on hengästyttävä. Ei riitä, että poimii runsaasta tarjonnasta kiinnostavimmat keskustelut vaan on tehtävä valintojakin, kun osa houkuttelevista sisällöistä osuu väistämättä päällekkäin.

Kaupunginosilla nimettyjen lavojen välillä seilatessa pitäisi jossain välissä ehtiä penkoa niitä itse kirjojakin kustantamojen pisteillä ja antikvariaattialueella. Houkuttelevaa olisi myös seurata ajoittain hetken mielijohteita ja liittyä vaikka kaverin messureitille. Ja pitäähän sitä perinteisesti käväistä Viini ja ruoka -puolella tuttujen kanssa ottamassa lasillinen ja vaihtamassa kuulumisia.

Kaikista haasteista huolimatta, tein kuitenkin hypoteettisen esityksen, miten reittini nelipäiväisessä tapahtumassa voisi kulkea – jos siis eläisin unelmaani, jossa en kävisi kokopäivätöissä vaan tanssisin ruusuilla ja eläisin harrastuksilleni. Ehkä näistä poiminnoista löytyy inspiraatiota sinunkin kirjamessuvierailuusi?

TORSTAI

Aamu-unisena aloittaisin avajaispäivän reippaana vasta hieman ennen keskipäivää kuuntelemalla kansanedustaja Anna Kontulan havaintoja omasta työpaikastaan, Eduskunnasta, joka kiinnostavilla tavoilla poikkeaa normaaleista työyhteisöistä (Senaatintori-lava klo 11.30). Siitä siirtyisin nauttimaan Tommi Melenderin kirjallisuuspohdiskeluja kirjojen lopetuksista (Töölö-lava klo 12.30). Päivän must-ohjelma olisi Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen ihanan Sivumennen-podcastin Mitä Simone sanoisi? -liveversio, jossa pohditaan, mitä annettavaa Simone de Beauvoirin Toisella sukupuolella on nykyfeminismille (Hakaniemi-lava klo 13.30). Tästä jatkaisin kuuntelemaan Ruben Stillerin vetämää keskustelua totuuden jälkeisestä ajasta (Suomenlinna-lava klo 14.30). Päivän päättäisin lyriikoiden parissa, kun kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi haastattelee muusikko Ellinooraa (Senaatintori-lava klo 17.30).

PERJANTAI

Toisen kirjamessupäivän aloittaisin rennosti vasta iltapäivällä Minna Rytisalon puhuessa uudesta Minna Canthia käsittelevästä romaanistaan, joka on saanut paljon näkyvyyttä kirjabloggaajien kanavissa (Senaatintori klo 13.00). Miten hienoa onkaan, että juuri suomalaiset Runotyttö-fanit Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies kirjoittivat L. M. Montgomeryn rakastetulle sarjalle jatko-osan – siihen tahdon tutustua (Kallio klo 15). Saara Turusta voi perjantaina kuunnella jopa kolmeen otteeseen: ensin Sivuhenkilö-romaanista (Senaatintori klo 16), sitten autofiktiivisestä kirjallisuudesta (Töölö klo 17) ja lopuksi vielä kritiikkikohusta, josta Turusen uusin kirja syntyi (Töölö klo 17.30). Minua kiinnostaisi myös nähdä, kun Mia Kankimäki esittelee Instagramissakin paljon näkynyttä kakkoskirjaansa Naiset joita ajattelen öisin ( Esplanadi klo 16.30). Samaan aikaan Antti Nylén puolestaan kertoo suomentamastaan Patti Smithin teoksesta Omistautuminen, jossa pohditaan kirjoittamista (Töölö klo 16.30). Päivän lopuksi Ronja Salmi haastattelee lyriikoista Flow'ssa ensiesiintymisensä tehnyttä naisten D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-rap-ryhmää (Senaatintori klo 18).

LAUANTAI

Lauantaina matkalla Pasilaan voisin pysähtyä aamupalalla kalliolaisessa kahvilassa ja jatkaa siitä muistelemaan viime kesän Islannin matkaani, kun entinen opiskelutoverini Satu Rämö kertoo tietojaan ja kokemuksiaan pienestä saarivaltiosta (Esplanadi klo 12.30). Siitä siirtyisin seuraamaan Maria Veitolan elämäntarinaa (Senaatintori klo 13.30). Kiinnostavaa olisi myös kuulla, millainen on Juha Itkosen suhde vanhoihin teoksiinsa nykyään (Töölö klo 14.00). Päivän must on kuitenkin todistaa, kun Saara Turunen haastattelee kirjallisuustoimittaja Antti Majanderia (Hakaniemi klo 15.00) – jos kysyt, miksi, lue tästä. Tulevaa Pariisin matkaani fiilistelläkseni menisin kuulemaan Annastiina Heikkilää tämän kirjasta Bibistä Burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa (Esplanadi klo 17.30). Matkateemaa saattaisin jatkaa vielä Mari Mannisen Kiina-myyttien kautta (Esplanadi klo 18). Täydellinen päätös lauantaille olisi kuunnella humoristisia podcastaajia Anna Karhusta ja Tiia Rantasta näiden uudesta Kaverin puolesta kyselen -kirjasta (Esplanadi klo 19).

SUNNUNTAI

Tässä vaiheessa kirjamessuväsymys varmaan jo tuntuisi, joten pitäisin päivän ohjelman tiiviinä. Aloittaisin seuraamalla, kun Anni Sinnemäki haastattelee Anna Kortelaista tämän Sara Hildénistä kertovasta uutuusteoksesta (Hakaniemi klo 12.30). Sen jälkeen kuuntelisin Helena Petäistön Ranska-mietteitä (Hakaniemi klo 13), ja katselisin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finalistien marssia lavalle (Senaatintori klo 14). Lopuksi olisi vielä kuultava, kun ihastuttava muusikko Draama-Helmi kommentoi runoilija Pauli Tapion tekstejä ja toisinpäin (Töölö klo 15).

Kuva: Reilu 10 vuotta sitten hengasin vaihto-opiskelijana läppärini kanssa Pekingin Bookworm-kirjakahvilassa. Vuosi sitten kävin tarkistamassa, onko paikka vielä olemassa kirjaportaineen. Oli, mutta aika oli rehnyt siitä jo vähän nuhjuisen, niin kuin meistä muistakin.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ihastuin joskus viitisen vuotta sitten Patti Smithin Ihan kakaroita -kirjan nuoruusmuisteloihin 60- ja 70-luvun New Yorkissa. Tänä vuonna luin toisen Smithin muistelmateoksen, M Trainin (Siltala, 2016). Siinä Smith kertoo tarinoita elämänsä varrelta kietoen joukkoon runollisia, unenomaisia välikuvauksia. Pääosin teos liikkuu kahdella aikajanalla: Smithin ja tämän edesmenneen aviomiehen Fredin yhteiselossa sekä Smithin nykyarjessa New Yorkissa ja muualla.

Smith matkustaa ympäri maailmaa mutta palaa kantakahvilansa nurkkapöytään Greenwitch Villagessa. Hän kulkee polaroid-kamera mukanaan, tallentaa filmille itselleen tärkeitä esineitä, juo litrakaupalla mustaa kahvia, kirjoittaa ajatuksiaan lautasliinoihin ja tunkee ne taskuihinsa, muistelee ystäviään kuten William Burroughsia ja katselee rikossarjojen maratonlähetyksiä. Taiteilijan boheemi persoona tulee esiin niin korteista, joita hän nostelee tarot-pakastaan, kuin impulsiivisista hankinnoista – Smith saattaa ostaa merikelvottoman veneen tai lahoamispisteessä olevan talon hetken mielijohteesta, huolehtimatta, ja siihen saman tien kiintyen.

Smith ei sanojensa mukaan usko symboliikkaan mutta arvostaa sitäkin enemmän rituaaleja ja tuntemiensa henkilöiden muiston vaalimista. Hän viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen, ei itsetarkoituksena vaan avatakseen omaa maailmaansa. Samalla Smith löytää viittauksistaan jatkuvasti yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja alan tehdä itse samaa – huomaan, että kirjaa lukiessani juon kahvia mustana kahvilan kulmapöydässä, aivan kuin Smith kantapaikassaan. Hihkaisen, kun saan tietää, että myös Smithin ensikosketus Haruki Murakamiin on tapahtunut juuri Suuren lammasseikkailun kautta kuten itselläni. Olen matkannut Madridista bussilla Valenciaan, kuten Smithkin, käynyt Frida Kahlon sinisessä talossa, ja myöskin saanut Smithin tavoin ruokamyrkytyksen Meksikossa heti matkan ensipäivinä. Yhteiset kokemuksemme tekevät kirjasta merkityksellisemmän henkilökohtaisella tasolla.

Smith aloittaa M Trainin tietämättä, mitä on kirjoittamassa, punaista lankaa etsien. Tekstin edetessä siitä alkaa vähitellen erottua muistokirjoitus kaivatulle miehelle, jonka lähdön jälkeen Smith on totutellut elämään yksin. Pääsin Smithin keikalle toista kertaa, kun tähti esiintyi elokuussa Flow-festivaalilla. Näin silloin lavalla juuri sen coolin, symppiksen ja hyvän tyypin, johon tutustuin tässä kirjassa.

P.S. Helsingin kirjamessut ovat jo viikon päästä. Tahdotko ilmaisen lipun? Seuraa blogin Facebook-sivua ja osallistu arvontaan, joka on voimassa vielä sunnuntaihin 21.10. klo 12 saakka.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Lapualaissyntyiseltä, Helsingissä asustavalta Taina Latvalalta on tähän mennessä ilmestynyt kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Latvalan tuotantoon hänen viimeisimpien teostensa eli novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015) ja romaanin Venetsialaiset (Otava, 2018) kautta.

Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman novellit soljuvat nerokkaan vaivatta, tunnelmasta toiseen. Tyyli on kepeä, vaikka taustalla on osin tummiakin aiheita. Viimeinen kesä kertoo tytöstä ja pojasta, joilla kaikki on vielä edessä, niin ilot kuin surut. Kilpikonnan äiti on poikaystävän näkökulmasta kerrottu hupaisa tarina tyttöystävän pakkomielteisestä kilpikonnahurahduksesta. Unelma-asiakkaassa ruokakaupan asiakas ylläpitää mielikuvituksessaan suhdetta kaupan kassaan. 

Latvalan novellit ovat itsenäisiä, mutta niiden naispäähenkilö vaikuttaa useimmiten samalta isänsä menettäneeltä naiselta. Muutkin hahmot tuntuvat toistuvan, osalla on samat nimetkin. Tarinoiden myötä elämäntilanteet, rakkaudet ja juhlat vaihtuvat, mutta muisto isästä nitoo erilliset osat lopuksi yhteen.

Novellien taustalla vaikuttava teema ei jää tähän. Isäsuhteen ja menetyksen käsittely jatkuu suoraan Latvalan uusimmassa romaanissa (ja on ilmeisesti jatkunut jo kirjailijan ensimmäisistä teoksista lähtien). Venetsialaiset kertoo kolmesta luonteeltaan täysin erilaisesta sisaruksesta. Elina, Paula ja Iiris kokoontuvat yhteiselle kesämökilleen elokuun viimeisenä viikonloppuna.

Romaanin kerronta kulkee kahdella tasolla: naisten välisen vuorovaikutuksen ja muistojen täyttämässä mökkiviikonlopussa sekä heidän lapsuus- ja nuoruusajoissaan. Keskiössä on naisten isä, vaikea ja rakas henkilö, joka ei ole tehnyt kenenkään elämää helpoksi. Taustat avautuvat lukijalle vähitellen, ja menneisyydestä paljastuu salaisuus, joka ulottuu nykyhetkeen asti.

Hienojen ja vaivattomien novellien jälkeen odotin myös romaanilta samantyylistä, mukaansatempaavaa tekstiä. Valitettavasti teos etenee kuitenkin väkinäisesti ja tahmeasti, ja kaikkitietävä kertoja hyppii melkein hallitsemattomasti näkökulmasta toiseen. Rakenne vaikuttaa huolellisesti etukäteen suunnitellulta, mutta kerronta ei vaan tunnu syttyvän ja jää kytemään liian pienellä liekillä läpi tarinan.

Kummankin kirjan upeita kansia katselee muuten mielellään kirjahyllyssään: selkämyksissä komeilevat kuvataiteilija Rauha Mäkilän maalaukset Hardbody (2015) ja Is It True When U Say That U Love Me (2006).

Arvostelukappale teoksesta Venetsialaiset saatu kustantajalta.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Täällä se taas on, juuri nyt, syksyn paras aika eli Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali. Anna elokuvien kuljettaa sinut mielentilasta, maasta ja kulttuurista toiseen. Alla viisi lyhyttä poimintaa taas kerran upeasta ja valtavan monipuolisesta ohjelmistosta. Mukavaa festarointia!

#Takemeanywhere

Kiasman ARS-näyttelyssäkin nähty taiteilija-kolmikko Shia LaBeoufNastja Säde Rönkkö ja Luke Turner matkaavat roadtrip-dokkarissaan/taideprojektissaan pitkin Pohjois-Amerikkaa. Kolmikko twiittasi kuukauden ajan koordinaattinsa verkossa #takemeanywhere-hashtagilla ja antoi kenen vain viedä heidät minne vain. Matka alkaa Coloradon Kalliovuorilta ja voi päätyä minne vain.

Foxtrot

Israelilainen Samuel Maoz kuvasi vaikuttavassa elokuvassaan Lebanon ahdistavalla tavalla panssarivaunusta käsin Israelin ja Libanonin sotaa nojautuen osin omiin traumaattisiin kokemuksiinsa. Uudessa elokuvassaan ohjaaja käsittelee Israelin nykypäivää nuoren sotilaan ja tämän perheen kautta.

The Happy Prince

Oscar Wilden viimeisistä vaikeista vuosista kertova elokuva on Rupert Everettille tärkeä projekti. Hän ei vain näyttele pääosaa vaan myös debytoi elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Mukana nähdään myös mm. Colin Firth ja Emily Watson.

Leave No Trace

Depra Granikin edellinen fiktioelokuva, kiirehtimättä etenevä Winter's Bone voitti useita palkintoja ja toi Jennifer Lawrencen elokuvamaailman kartalle.  Uudessa leffassa seurataan sotaveteraania ja tämän teinitytärtä luonnonpuistossa Portlandin lähistöllä.

Armomurhaaja

Jos et ole vielä nähnyt Suomen Oscar-ehdokkaaksi valittua elokuvaa, nyt on aika. Teemu Nikin estoton musta komedia ja sen periaatteilleen ehdoton päähenkilö saavat katsojan haukkomaan henkeä ja nauramaan ihastuksesta.

 

Valitse omat festarileffasi: Rakkautta & Anarkiaa – aikataulu

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten. 'Hyvä on, tämän kerran', äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. 'Mutta näin ei voi jatkua', he ovat lisänneet ja kysyneet: 'Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?' Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin vanhempieni korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita."

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018) olisi pitänyt stailata Taffelin Broadway-sipsien seurassa, ymmärrät tämän, kun luet kirjan. Toisaalta kahvi kauramaidolla kalliolaisessa ravintolassa vie lähelle kirjan tapahtumapaikkoja, joten mennään sillä. Päähenkilö ja minä-kertoja, noin 35-vuotias nainen – jossa ilmeisesti on paljon samaa kuin kirjailijassa itsessään – toimii vapaana toimittajana ja asuu Aleksin Kiven kadulla.

Nainen makaa lasitetun parvekkeen lattialla, kuuntelee kiljahduksia Linnanmäeltä ja suree menetettyä rakkautta. Tarinan aiheet ovat vakavia: jätetyksi tuleminen, masennus, työttömyys, rahattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta. Toisaalta päähenkilöllä on ymmärtäviä ystäviä, taloudellisesti tukevat vanhemmat ja ratkaisukeskeinen, empaattinen terapeutti. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin hauska. Savonlahden sarkastisen naseva kirjoitustyyli saa nauramaan ääneen monen monta kertaa läpi tarinan.

Jo kirjan luvut on nimetty hupaisasti kuten "Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille", "Olin täydellinen tyttöystävä" tai "Ajan raitiovaunulla epämukavuusalueelleni". Naisen on odotettava sopiaa hetkeä, jotta voisi käydä uuden poikaystävänsä kanssa suuren sipsikeskustelun. Eron koittaessa nainen kertaa mielessään kaikkia niitä tyhjänpäiväisiä lauseita, joita tuli sanoneeksi viimeisenä yhteisenä päivänä, esimerkiksi "Taavetti näki Hottis-Juhan Herkuleksessa". Kun terapeutti kannustaa naista suomaan itselleen hyviä asioita, nainen ottaa opintolainan ja ostaa sillä matkan New Yorkiin.

Savonlahden kirjan voi nähdä freesin rehellisenä tuulahduksena chicklit-genressä tai sitten humoristisena kuvauksena kolmikymppisen kaupunkilaisen haastavasta arjesta. Chicklitiin viitatessa olennaista ei kuitenkaan ole, saako päähenkilö uuden poikaystävän vai ei, vaan kaikkein tärkeintä on oma asenne, hyväksyykö nainen lopulta itsensä juuri sellaisena ja siinä tilanteessa kuin on.

Arvostelukappale saatu kustantajalta

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kävin syksyn alkajaisiksi katsomassa kaksi erilaista näytelmää, joita yhdistää sama asia: molemmissa kaksi naista ottaa lavan itselleen. Teatteri Jurkan Norassa Ibsenin Nukkekodin päähenkilö kertautuu kahdeksi pohtimaan naiseuttaan. Kansallisteatterin Tainaronissa Kati Outinen raportoi hyönteisten täyttämästä dystopiasta Aino Vennan säestyksellä.

Teatteri Jurkka: Nora

Teatteri Jurkan loistavassa Norassa on kaksi Noraa, jotka täydentävät toisiaan ja pohtivat yhdessä ironisesti naisen asemaa, niin Ibsenin Nukkekodin aikana 1800-luvulla kuin meidän nykyajassamme. Näkökulma on rajattu Noraan ja tämän sisäisen maailman kuvaukseen, toisaalta myös näyttelijöiden Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen omiin ääniin.

Kemppi ja Salminen heittäytyvät Alma Lehmuskallion ohjaamaan esitykseen ja tekevät siitä erittäin fyysisen, liikkumattomuus ja energinen liike korostavat vuoroin toisiaan. Myös miehen roolia pohditaan The Revenant -elokuvan kautta: onko vakavasti otettavan miesnäyttelijän ryömittävä henkihieverissä pakoon karhua ja kaivauduttava alasti hevosen sisälmyksien väliin? Entä täytyykö naisen matkia tällaista roolia paljastaakseen sen naurettavuuden?

Kun Nora päätyy jättämään perheensä, viitataan näytelmässä kuuluisiin naisiin, jotka ovat tehneet saman, jos eivät itsensä vuoksi, niin uransa tai edustamansa aatteen vuoksi. Nora löytää itsensä tyhjästä hotellihuoneesta syömässä karkkia. Mutta mitä sen jälkeen? Tällä näytelmällä on yllättävä, hilpeän absurdiksi muotoutuva loppu.

Katso näytösajat

Kutsu ennakkonäytökseen saatu blogin kautta. Kuva: Marko Mäkinen, 2018 / Teatteri Jurkka

Kansallisteatteri: Tainaron

Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin romaaniin vuodelta 1985. Kati Outinen ja Aino Venna ovat hahmoja oudossa, hyönteisten hallitsemassa dystopiassa. Outinen kirjoittaa monologeissaan kirjeitä jollekin kaukana, kuvailee sopeutumistaan kummalliseen lohduttomaan maailmaan ja perhosen tavoin muuntautuu uuteen muotoon eri vaiheiden kautta. Venna soittaa kitaraa ja sanoittaa lempeällä äänellään tunnelmaa.

On vaikeaa ja ehkä turhaakin ymmärtää konkreettisesti, mitä tarinassa todella tapahtuu, ötököiden naksutellessa ja valojen syttyessä ja sammuessa. Essi Rossin ohjaaman näytelmän unenomainen, hidas tunnelma johdattaa rauhoittumaan tuntemattoman äärellä. Loppuvaiheessa esitys alkaa tuntua hieman itseään toistavalta vaikka onkin kestoltaan kompakti puolitoistatuntinen ja väliajaton.

Katso näytösajat

Kutsu näytelmään saatu blogin kautta. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko, 2018 / Kansallisteatteri

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Nyt on hyvä hetki rakastaa elokuvia ja asua Helsingissä. Viime vuosikymmenten trendi sulkea leffateattereita on kääntynyt päälaelleen, uusia saleja avataan ympäri kaupunkia ja vanhoja on kunnostettu nykystandardeihin sopiviksi. Ainoa huoli on enää, mitä tapahtuu Orionille vuoden 2019 alussa, kun Kavi siirtää näytäntönsä uuteen keskustakirjastoon.

Myös itse elokuvaelämystä upgreidataan. Leffaan voi upottautua nojatuolin syvyyksistä tai parisohvalta, ja leffaeväiksi tarjotaan tapaksia, sushia, viiniä ja cocktaileja, kiitos Rivieran, Korjaamon ja Maximin. Helsingin Juhlaviikoilla puolestaan vilauteltiin maailmalla suosittua, kokemuksellista Secret Cinema -konseptia, jossa katsoja astuu osaksi elokuvan maailmaa. Korjaamo Kino ja 00100ENSEMBLE-kollektiivi järjestivät omien sanojensa mukaan Suomen ensimmäisen immersiivisen elokuvanäytöksen, joten olihan sitä kokeiltava.

Elokuisena perjantai-iltana asettelin naamion kasvoilleni ja nousin seuralaiseni käsikynkässä vastikään kunnostetun Bio Rexin aulaan muiden juhlapukuisten vieraiden seuraan. Kohotimme kuohuviinilasit huulillemme – illan teemana oli ohjaajamestari Stanley Kubrickin viimekseksi jäänyt teos Eyes Wide Shut.

Ajatus oli loistava, mutta jäi tällä kertaa harmillisen vaisuksi. "Salakino" tuntui väärältä termiltä, sillä paikka oli alun alkaenkin tiedossa. Näytellyt kohtaukset jäivät teennäisiksi, näyttelijät haahuilivat siellä täällä, toistivat samoja kohtauksia yhä uudelleen, eivätkä juuri ottaneet yleisöön kontaktia. Seurasin näyttelijöitä ja odotin pitkästyneenä, että tapahtuisi jotakin, turhaan. Vaikuttavin ja teatraalisin hetki tuli vasta juuri ennen elokuvan alkua, kun näyttelijät simuloivat viitoissaan salaseuran kokoontumista. Jos kuitenkin elämyksellisyydestä puhutaan, olen edelleen kokenut mennen tullen suurimmat elokuvaelämykseni Sodankylän elokuvajuhlien yöttömässä yössä.

Sen sijaan itse elokuva oli upeampi kuin olin edes muistanut. Teki hyvää nähdä se uudelleen ja ymmärtää, millä tarkkuudella ja intensiteetillä Kubrick rakentaa Eyes Wide Shutissa kuvaa pariskunnan hienon hienoista jännitteistä ja mustasukkaisuuden synnystä sekä risteyttää kuvitellut ja todelliset tapahtumat toisiinsa. On myös mainittava, että Salakinon seuraavan päivän näytökseen osallistunut ystäväni pääsi osallistumaan näyttelijöiden luomiin hetkiin paljon enemmän ja koki illan aivan erilaisena ja erittäin onnistuneena.

Myös huolellisesti entisöity Bio Rex on upeampi kuin koskaan. Korjaamo Kino pyörittää siellä jatkossa viikonloppuisin elokuvanäytöksiä. Leffakansa saa iloita, kun tilausteatterina toimineeseen teatteriin pääsee nyt viikoittain! Kokemuksellisia elokuvailtoja puolestaan on syksyn aikana tarjolla lisää esim. Rivieran syyskuisissa Spice World -illoissa, joissa soitetaan Spice Girlsiä, palkitaan paras asu ja katsotaan Spice World: The Movie; Kulttuuriareena Glorian Star Wars -aiheisessa, Secret Cinema-konseptia toteuttavassa Mission in Jedha -illassa lokakuussa sekä Orionin perinteisissä karaoke-näytöksissä, joita tänä syksynä edustavat kulttiklassikko The Rocky Horror Picture Show sekä Suomifilmi Sing Along.

Kutsu Salakinon Eyes Wide Shut -elokuvaan saatu blogin kautta. Kuvat Bio Rexistä: Tuomas Uusheimo / Amos Rex, 2018

Lue lisää

Stanley Kubrick – The Exhibition

Katsojana keskellä näytelmää: 13. tunti

Uuden Amos Rexin teamLab-näyttely

Pages