Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten. 'Hyvä on, tämän kerran', äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. 'Mutta näin ei voi jatkua', he ovat lisänneet ja kysyneet: 'Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?' Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin vanhempieni korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita."

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018) olisi pitänyt stailata Taffelin Broadway-sipsien seurassa, ymmärrät tämän, kun luet kirjan. Toisaalta kahvi kauramaidolla kalliolaisessa ravintolassa vie lähelle kirjan tapahtumapaikkoja, joten mennään sillä. Päähenkilö ja minä-kertoja, noin 35-vuotias nainen – jossa ilmeisesti on paljon samaa kuin kirjailijassa itsessään – toimii vapaana toimittajana ja asuu Aleksin Kiven kadulla.

Nainen makaa lasitetun parvekkeen lattialla, kuuntelee kiljahduksia Linnanmäeltä ja suree menetettyä rakkautta. Tarinan aiheet ovat vakavia: jätetyksi tuleminen, masennus, työttömyys, rahattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta. Toisaalta päähenkilöllä on ymmärtäviä ystäviä, taloudellisesti tukevat vanhemmat ja ratkaisukeskeinen, empaattinen terapeutti. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin hauska. Savonlahden sarkastisen naseva kirjoitustyyli saa nauramaan ääneen monen monta kertaa läpi tarinan.

Jo kirjan luvut on nimetty hupaisasti kuten "Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille", "Olin täydellinen tyttöystävä" tai "Ajan raitiovaunulla epämukavuusalueelleni". Naisen on odotettava sopiaa hetkeä, jotta voisi käydä uuden poikaystävänsä kanssa suuren sipsikeskustelun. Eron koittaessa nainen kertaa mielessään kaikkia niitä tyhjänpäiväisiä lauseita, joita tuli sanoneeksi viimeisenä yhteisenä päivänä, esimerkiksi "Taavetti näki Hottis-Juhan Herkuleksessa". Kun terapeutti kannustaa naista suomaan itselleen hyviä asioita, nainen ottaa opintolainan ja ostaa sillä matkan New Yorkiin.

Savonlahden kirjan voi nähdä freesin rehellisenä tuulahduksena chicklit-genressä tai sitten humoristisena kuvauksena kolmikymppisen kaupunkilaisen haastavasta arjesta. Chicklitiin viitatessa olennaista ei kuitenkaan ole, saako päähenkilö uuden poikaystävän vai ei, vaan kaikkein tärkeintä on oma asenne, hyväksyykö nainen lopulta itsensä juuri sellaisena ja siinä tilanteessa kuin on.

Arvostelukappale saatu kustantajalta

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kävin syksyn alkajaisiksi katsomassa kaksi erilaista näytelmää, joita yhdistää sama asia: molemmissa kaksi naista ottaa lavan itselleen. Teatteri Jurkan Norassa Ibsenin Nukkekodin päähenkilö kertautuu kahdeksi pohtimaan naiseuttaan. Kansallisteatterin Tainaronissa Kati Outinen raportoi hyönteisten täyttämästä dystopiasta Aino Vennan säestyksellä.

Teatteri Jurkka: Nora

Teatteri Jurkan loistavassa Norassa on kaksi Noraa, jotka täydentävät toisiaan ja pohtivat yhdessä ironisesti naisen asemaa, niin Ibsenin Nukkekodin aikana 1800-luvulla kuin meidän nykyajassamme. Näkökulma on rajattu Noraan ja tämän sisäisen maailman kuvaukseen, toisaalta myös näyttelijöiden Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen omiin ääniin.

Kemppi ja Salminen heittäytyvät Alma Lehmuskallion ohjaamaan esitykseen ja tekevät siitä erittäin fyysisen, liikkumattomuus ja energinen liike korostavat vuoroin toisiaan. Myös miehen roolia pohditaan The Revenant -elokuvan kautta: onko vakavasti otettavan miesnäyttelijän ryömittävä henkihieverissä pakoon karhua ja kaivauduttava alasti hevosen sisälmyksien väliin? Entä täytyykö naisen matkia tällaista roolia paljastaakseen sen naurettavuuden?

Kun Nora päätyy jättämään perheensä, viitataan näytelmässä kuuluisiin naisiin, jotka ovat tehneet saman, jos eivät itsensä vuoksi, niin uransa tai edustamansa aatteen vuoksi. Nora löytää itsensä tyhjästä hotellihuoneesta syömässä karkkia. Mutta mitä sen jälkeen? Tällä näytelmällä on yllättävä, hilpeän absurdiksi muotoutuva loppu.

Katso näytösajat

Kutsu ennakkonäytökseen saatu blogin kautta. Kuva: Marko Mäkinen, 2018 / Teatteri Jurkka

Kansallisteatteri: Tainaron

Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin romaaniin vuodelta 1985. Kati Outinen ja Aino Venna ovat hahmoja oudossa, hyönteisten hallitsemassa dystopiassa. Outinen kirjoittaa monologeissaan kirjeitä jollekin kaukana, kuvailee sopeutumistaan kummalliseen lohduttomaan maailmaan ja perhosen tavoin muuntautuu uuteen muotoon eri vaiheiden kautta. Venna soittaa kitaraa ja sanoittaa lempeällä äänellään tunnelmaa.

On vaikeaa ja ehkä turhaakin ymmärtää konkreettisesti, mitä tarinassa todella tapahtuu, ötököiden naksutellessa ja valojen syttyessä ja sammuessa. Essi Rossin ohjaaman näytelmän unenomainen, hidas tunnelma johdattaa rauhoittumaan tuntemattoman äärellä. Loppuvaiheessa esitys alkaa tuntua hieman itseään toistavalta vaikka onkin kestoltaan kompakti puolitoistatuntinen ja väliajaton.

Katso näytösajat

Kutsu näytelmään saatu blogin kautta. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko, 2018 / Kansallisteatteri

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Nyt on hyvä hetki rakastaa elokuvia ja asua Helsingissä. Viime vuosikymmenten trendi sulkea leffateattereita on kääntynyt päälaelleen, uusia saleja avataan ympäri kaupunkia ja vanhoja on kunnostettu nykystandardeihin sopiviksi. Ainoa huoli on enää, mitä tapahtuu Orionille vuoden 2019 alussa, kun Kavi siirtää näytäntönsä uuteen keskustakirjastoon.

Myös itse elokuvaelämystä upgreidataan. Leffaan voi upottautua nojatuolin syvyyksistä tai parisohvalta, ja leffaeväiksi tarjotaan tapaksia, sushia, viiniä ja cocktaileja, kiitos Rivieran, Korjaamon ja Maximin. Helsingin Juhlaviikoilla puolestaan vilauteltiin maailmalla suosittua, kokemuksellista Secret Cinema -konseptia, jossa katsoja astuu osaksi elokuvan maailmaa. Korjaamo Kino ja 00100ENSEMBLE-kollektiivi järjestivät omien sanojensa mukaan Suomen ensimmäisen immersiivisen elokuvanäytöksen, joten olihan sitä kokeiltava.

Elokuisena perjantai-iltana asettelin naamion kasvoilleni ja nousin seuralaiseni käsikynkässä vastikään kunnostetun Bio Rexin aulaan muiden juhlapukuisten vieraiden seuraan. Kohotimme kuohuviinilasit huulillemme – illan teemana oli ohjaajamestari Stanley Kubrickin viimekseksi jäänyt teos Eyes Wide Shut.

Ajatus oli loistava, mutta jäi tällä kertaa harmillisen vaisuksi. "Salakino" tuntui väärältä termiltä, sillä paikka oli alun alkaenkin tiedossa. Näytellyt kohtaukset jäivät teennäisiksi, näyttelijät haahuilivat siellä täällä, toistivat samoja kohtauksia yhä uudelleen, eivätkä juuri ottaneet yleisöön kontaktia. Seurasin näyttelijöitä ja odotin pitkästyneenä, että tapahtuisi jotakin, turhaan. Vaikuttavin ja teatraalisin hetki tuli vasta juuri ennen elokuvan alkua, kun näyttelijät simuloivat viitoissaan salaseuran kokoontumista. Jos kuitenkin elämyksellisyydestä puhutaan, olen edelleen kokenut mennen tullen suurimmat elokuvaelämykseni Sodankylän elokuvajuhlien yöttömässä yössä.

Sen sijaan itse elokuva oli upeampi kuin olin edes muistanut. Teki hyvää nähdä se uudelleen ja ymmärtää, millä tarkkuudella ja intensiteetillä Kubrick rakentaa Eyes Wide Shutissa kuvaa pariskunnan hienon hienoista jännitteistä ja mustasukkaisuuden synnystä sekä risteyttää kuvitellut ja todelliset tapahtumat toisiinsa. On myös mainittava, että Salakinon seuraavan päivän näytökseen osallistunut ystäväni pääsi osallistumaan näyttelijöiden luomiin hetkiin paljon enemmän ja koki illan aivan erilaisena ja erittäin onnistuneena.

Myös huolellisesti entisöity Bio Rex on upeampi kuin koskaan. Korjaamo Kino pyörittää siellä jatkossa viikonloppuisin elokuvanäytöksiä. Leffakansa saa iloita, kun tilausteatterina toimineeseen teatteriin pääsee nyt viikoittain! Kokemuksellisia elokuvailtoja puolestaan on syksyn aikana tarjolla lisää esim. Rivieran syyskuisissa Spice World -illoissa, joissa soitetaan Spice Girlsiä, palkitaan paras asu ja katsotaan Spice World: The Movie; Kulttuuriareena Glorian Star Wars -aiheisessa, Secret Cinema-konseptia toteuttavassa Mission in Jedha -illassa lokakuussa sekä Orionin perinteisissä karaoke-näytöksissä, joita tänä syksynä edustavat kulttiklassikko The Rocky Horror Picture Show sekä Suomifilmi Sing Along.

Kutsu Salakinon Eyes Wide Shut -elokuvaan saatu blogin kautta. Kuvat Bio Rexistä: Tuomas Uusheimo / Amos Rex, 2018

Lue lisää

Stanley Kubrick – The Exhibition

Katsojana keskellä näytelmää: 13. tunti

Uuden Amos Rexin teamLab-näyttely

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Tässäpä blogissa ei ole koskaan jaettu yhtäkään pukeutumisvinkkiä ja tuskin jaetaan jatkossakaan. Tämä on siis se sääntöä vahvistava poikkeus.

Tänään aukeavan uuden Amos Rex -taidemuseon avajaisnäyttely kutsuu katsojan osaksi leikkiä visuaalisella ilotulituksellaan. Tokiolainen taidekollektiivi teamLab tahtoo laajentaa taiteen käsitettä ja luoda yhteyttä ihmisiin digitaalisen teknologian avulla. Virtuaalitaidetta tässä mittakaavassa ei ole nähty Suomessa aiemmin. Ota mallia aasialaisista ja pukeudu niin, että saat kaiken irti näyttelystä! 

Katselin osin samoja Amos Rexissä nähtäviä teamLabin teoksia vuosi sitten Pekingissä, kaupungin nykytaidekeskittymässä 798-alueella. Koska aasialaiset ovat mestareita ottamaan selfieitä, moni vierailija oli panostanut näyttelyyn myös pukeutumalla. Kiinalaiset poseerasivat valkoisissa asuissa niin, että sulautuivat valokuvissaan saumattomaksi osaksi väriheijastuksia. Hetkittäin vaikuttikin, että näyttelyyn olisi ensisijaisesti tultu vain napsimaan kuvia.

Suomalaiset ovat onneksi ehkä hieman hillitympiä kännykameroidensa kanssa – mutta toisaalta, mitä suotta, tähän näyttelyyn ei kannata myöskään astella turhan vakavissaan. Pistä valkoinen paita vaan päälle ja hyppää osaksi teosta... kunhan myös muistat nauttia näyttelystä kaikilla aisteillasi ja annat taiteen virrata ympärilläsi!

Amos Rex houkuttelee paikalle tosissaan myös nuoria: sisäänpääsy museoon on ilmainen alle 18-vuotiaille.

Kuvat: teamLab / Amos Rex

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kuvassa: Niko Luoman Adaptations-sarja

Niin kauan kuin on kesänäyttelyitä, on kesää vielä jäljellä. Elokuun ajan ainakin, sillä esimerkiksi Oriveden Taidekeskus Purnu pitää ovensa auki yleisölle joka päivä 12.8. asti, ja Mäntän kuvataideviikot jatkuvat aina 31.8. saakka. Teimme visiitit näihin jo juhannuksen kynnyksellä, mutta hyvin ehtii siis edelleen nauttia kotimaisesta taiteesta keskellä kansallisromanttisia luontomaisemia.

Radoslaw Gryta: Pitkä odotus, 2010–

Taidekeskus Purnu

Purnun pieni paviljonkien keskittymä keskellä metsää on mitä suloisin ilmestys. Edellinen käyntini oli jo seitsemän vuoden takaa, joten oli aikakin käydä täällä uudelleen. Galleriahyppelystämme mieleeni jäivät erityisesti Radoslaw Grytan hiljalleen kehittyvä installaatio Pitkä odotus, Tuula Lehtisen herkullisen makeat posliinikengät ja Grönlund-Nisunen-taiteilija-duon Unstable Matter -teos, jonka kallistuvalla tasolla vierivät kuulat loivat tunteen hetkestä valtameren äärellä.

Tuula Lehtinen: Sko, 2017–2018

Paula Ollikainen

Koen Vanmechelen: Cosmopolitan Chicken Project

Mäntän kuvataideviikot

Vastoin odotuksia Mäntän kuvataideviikojen varsinaisen pääkallopaikan, Pekilon, anti jäi vaisuksi, lukuunottamatta Timo Wrightin hypnoottista, kokeellista Ex Nihilo -tieteisdokumenttia (2017).  Suurimmat elämykset koimmekin Mäntän pysyvissä museoissa. Serlachius-museoiden Göstan pihalla vastaanotti hieman yllättävä teos, belgialaisen Koen Vanmechelenin risteytysprojekti, kosmopoliittikanala. Sisällä Göstassa kiinnosti eniten Eija-Liisa Ahtilan Mahdollinen rakkaus -videoinstallaatio, jossa esiintyy näyttelijä Matleena Kuusniemi. Gustaf-museossa odotti taideretkemme ehdoton huippu: Elina Brotheruksen humoristinen ja leikkisä Playground/Leikkikenttä-näyttely – älä vaan missaa tätä, jos liikut Mäntän suunnilla!

Eija-Liisa Ahtila: Mahdollinen rakkaus

Elina Brotherus: Playground/Leikkikenttä

Elina Brotherus: Playground/Leikkikenttä

Majoitusvinkki: Peltolan luomutila

Loppuun vielä vinkki majapaikasta läheltä Mänttää! Pidimme kovasti ystävällisen perheen ylläpitämästä Peltolan Luomutilasta järven rannalla Vilppulassa. Yövyimme siellä kauniin vanhan aittarakennuksen talonpoikaishenkisessä huoneessa. Naapurina pihamaalla oli kanoja ja kukkoja, ja aamulla majatalon vieraat kokoontuivat aamiaiselle päärakennukseen, jossa talon vanhin isäntä kertoili leppoisasti keinutuolista käsin tarinoitaan Suomen historian eri vuosikymmeniltä.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Antaudu sanojen vieteltäväksi kaupungin kesäillassa.

Helsinki Spoken Word on uusi klubi, joka tuo kotimaisia ja kansainvälisiä lavarunoilijoita Korjaamolle. Iltojen monipuolinen esiintyjäkaarti avaa esittävän sanataiteen eri puolia kuten äänenkäyttöä, sanoilla leikkimistä, identiteetin tutkiskelua, rytmiä ja riimittelyä. Mukana voi olla myös laulua, kitaransoittoa tai videotaidetta.

Kuvissa näkyvät historian ensimmäisellä Helsinki Spoken Word -klubilla toukokuussa esiintyneet helsinkiläinen Elsa Tölli ja brittiläinen Caleb Femi. Seuraavaa klubi-iltaa vietetään tämän viikon torstaina. Silloin lavalle astuvat Anthony Joseph (UK), Djami Sezostre (BR), Victoria Odum (FI) ja Laura Eklund Nhaga (FI). Illan juontaa Helsingin lavarunousskeneä aktiivisesti kehittänyt Harri Hertell.

Rentoudu, ota lasi viiniä, ja anna puhujien johdattaa ajatuksesi virtaamaan aivan uusiin suuntiin!

Helsinki Spoken Word 14.6. Korjaamon Vintillä, ovet 19.30, showtime 20.00, liput 10,50 € / 12 €, lisätietoja löydät Korjaamon sivuilta.

Muita kesävinkkejä:

Taideretki Vantaalle: Nissbackan kartanon veistospuisto

Muumimaisemia maan laidalla – Söderskärin majakkasaari

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ei ole pakko lähteä edes maakuntiin saakka, jos tahtoo nauttia kesätaidenäyttelystä luonnon keskellä. Nissbackan veistospuisto avaa ovensa jälleen täksi kesäksi.

Teimme viime kesän lopussa pyöräretken Vantaalle katsomaan kuvataiteilija Laila Pullisen (1933–2015) töitä. Kaunista veistospuistoa ja sukutilaa pyörittää nykyään taiteiijan poika Jean Ramsay. Veistoksia on siroteltu pitkin kaunista tonttia, ja kävijät pääsevät tutustumaan myös Pullisen ateljeehen, josta löytyy mm. räjäytystekniikalla ja ampumalla – aivan ranskalaisen Niki de Saint Phallen tyyliin – tehtyjä kuparireliefejä.

Tänä kesänä puistossa aukeaa 3.6. Laila '58: kuvanveistäjän ensiaskeleet -näyttely, joka palaa 60 vuoden taa muistelemaan Pullisen ensimmäistä yksityisnäyttelyä. Puisto on avoinna kesäkauden, 1.6.–1.9., ke 12–18 ja su 12–16. Sunnuntaisin puistossa on opastettu kierros klo 14.

Ota piknikviltti mukaan ja nauti eväät oman suosikkipatsaasi varjossa!

Nissbackan kartanon veistospuisto, Sotungintie 4, Vantaa

Nissbacka.com

Lue myös:

Muumimaisemia maan laidalla – Söderskärin majakkasaari

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Vietin ystäväni kanssa pääsiäisen Puolassa. Kevät oli kuukausi sitten vasta alkutekijöissään sielläkin, mutta se ei estänyt nauttimasta Krakovan kauniista historiallisesta arkkitehtuurista, maukkaasta paikallisesta ruoasta ja hyvästä kahvista. Silti, jos suunnittelet matkaa tähän kohteeseen, suosittelen suuntaamaan sinne mieluummin kesällä. Useimmat Euroopan kaupungit kun nyt vaan ovat kesäkaupunkeja. (Paitsi Pariisi. Pariisi on aina yhtä ihana.)

Krakovan matkavinkit

1. Arkkitehtuuria ja historiaa

Krakovassa ei kannata missään nimessä jämähtää pelkästään turistien täyttämään vanhaankaupunkiin (Stare Miasto). Kaunista arkkitehtuuria löytyy ympäri kaupunkia, ja lyhyemmälläkin reissulla ehtii katsastaa ainakin Wawelin linnan ja vanhan juutalaiskaupunginosan (Kazimierz).

2. Hyvää kahvia

Uuden aallon suodatinkahvit ovat löytäneet tiensä Krakovaankin. Kaupungista löytyy useita kahviloita, joissa voi valita mieluisimmat papunsa pour over -annokseensa. Juutalaiskaupunginosan Java Coffee Companyssa (Joselewicza 12) voi jopa valita, millä kuudesta eri valmistusmetodista kahvinsa tahtoo suodatettavan. Erinomaista käsinsuodatettua kahvia saa myös Karma-kahvilasta (Krupnicza 12) vanhastakaupungista luoteeseen ja Wesola-kahvilasta (Rakowicka 17) vanhastakaupungista koilliseen.

3. Kävelyä joenrannassa

Veiksel-joen rantaa pitkin on mukava kulkea hyvällä säällä, ja kesällä joenranta on varmasti parhaimmillaan. Kylmemmälläkin kelillä kannattaa kuitenkin ylittää joki Kładka Ojca Bernatka -kävelysiltaa pitkin ja katsella sieltä käsin maisemia.

4. Ravintoloita ja baareja

Upouusien trendiraflojen etsimisen sijaan Krakovassa kannattaa keskittyä paikalliseen ruokaan. Mahtavia makuelämyksiä omalla reissullani olivat mureaksi kypsytetty rapeanahkainen ankka Kogel Mogelissa (Sienna 12) vanhankaupungin laidalla, jokin kokonaisena tarjottu valkoinen kala pienessä paikallisessa bistrossa sekä puolalaiset "dumplingsit" (pierogi), joita söin useampaankin otteeseen. Jos väliin kaipaa silti myös jotain modernimpaa, tarjoaa esim. Orzo People Music Nature (Lipowa 4A) nykytaiteenmuseon ja Schindlerin tehtaan vieressä nuorekasta fuusiokeittiötä. Katuruokaa puolestaan voi hakea juutalaiskaupunginosan ruokarekoista kahden kadun, Świętego Wawrzyńcan ja Wąskan, risteyksestä. Samoilta suunnilta löytyy myös street food -ravintoloita sekä kivoja baareja kuten viinibaari BARaWINO (Mostowa 1), fine dining -ravintola Studio Qulinarnen cocktailbaari (Gazowa 4) ja kyntteliköillä ja kuluneella jugendilla boheemisti kalustettu holvikellarimainen Eszeweria (Józefa 9).

5. Taidetta

Kulttuurin ystävä suuntaa joen toiselle puolelle Krakovan nykytaiteen museolle (Museum of Contemporary Art in Krakow, MOCAK, Lipowa 4). Viereisessä funkistyylisessa rakennuksessa on museoksi muutettu Schindlerin entinen emalitehdas (Lipowa 4), joka tuli kuuluisaksi Steven Spielbergin Schindlerin listasta. Vanhan makasiinirakennuksen ylle rakennettu moderni Centre for Documentation of the Art of Tadeusz Kantor (CRICOTEKA, Nadwiślańska 2-4,) joen varrella tarjoaa vaihtuvia taidenäyttelyitä, ja sen ylimmän kerroksen kahvilasta avautuu näkymä yli joen. Katutaidetta puolestaan voi bongailla erityisesti vanhassa juutalaiskaupunginosassa, kun palaa takaisin keskustan puolelle jokea.

6. Auschwitz-Birkenau

Tärkein syy käydä Krakovassa löytyy kuitenkin kaupungin ulkopuolelta. Auschwitz-Birkenaun kaksi entistä keskitysleiriä sijaitsevat parin kilometrin päässä toisistaan ja ne ehtii nähdä samalla päiväretkellä. Auschwitzin kasarmialueesta on tehty keskitysleirimuseo. Laajemmalle alueelle levittäytyvän Birkenaun rakennuksista suurin osa on hävitetty, mutta jo junanraiteet ja Kuoleman portiksi kutsuttu sisäänkäynti tekevät kohteesta karmivan. Osallistuimme itse opastetulle kierrokselle, mutta suosittelisin menemään paikalle omatoimisesti, jolloin alueella voi vaeltaa rauhallisemmin ja hiljentyä kunnioittamaan uhrien muistoa.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kun kriitikko tekee kirjailijan teoksesta kritiikin, joka osaltaan inspiroi kirjailijaa kirjoittamaan uuden kirjan, jolle puolestaan kriitikko kirjoittaa näpäytykseen päättyvän vastineen, alkaa mielenkiinto viimeistään nousta. Kirjailija on teatterintekijänä tunnettu Saara Turunen ja kriitikko Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander.

Jotta Turusen uuden romaanin Sivuhenkilö (Tammi, 2018) taustat ymmärtäisi parhaiten, on paras lukea alle hänen esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015). Tutustuin teoksiin kerralla perätysten, mikä korosti niiden yhtäläisyyksiä ja samalla myös niiden eroja.

Rakkaudenhirviö osoittautui synkäksi mutta pirullisen hauskaksi ja osuvaksi kuvaukseksi kasvamisesta, naisena olemisesta ja suomalaisuudesta. Sen päähenkilö on taiteilijaksi varttuva tyttö, jolla on tarmoa ja vilkas mielikuvitus. Lapsuuden kuvauksessa erityisen herkullisia ovat hetket, kun pikkutytön minäkerronnasta kuultavat nerokkaasti läpi aikuisten opettamat asiat. Ihmissuhteiden osalta päähenkilöä vainoaa eniten tämän kompleksinen suhde äitiinsä, joka on sekä uskonnollinen että ravitsemusterapeutti. Vanhoillinen kasvatus ja tiukka ruokavalio ohjaavat tyttöä huvittaviin ylilyönteihin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun hän on lähtenyt kotikylästään.

Teos tiivistää maaseudulta lähtöisin olevaa suomalaisuutta sarkastisella huumorilla ja yhdistää siihen yleismaailmalliset aiheet: ajan kulumisen, varttumisen, itsensä ja inspiraation etsimisen. Alakuloinen päähenkilö haluaa aina muualle ja vaihtaa usein maisemaa, mutta löytää silti itsensä yhä uudelleen samasta symbolisesta kuopasta. Kirjan huumori on ilkeää, mutta päähenkilö on itselleen aivan yhtä armoton kuin muillekin.

Lukuun ottamatta kahden sivun johdantoa teoksen tarina etenee alusta loppuun lineaarisesti, saman minäkertojan äänellä. Yksinkertainen kerronta ei tuntunut köyhältä vaan mielenkiintoiselta ratkaisulta, koska nykylukijana olen ehdollistunut odottamaan, että millä vain hetkellä aikataso tai kertojan näkökulma voi vaihtua. En voi olla antamatta arvoa myös sille, että Rakkaudenhirviö on sekä oman sukupolveni että sukupuoleni kasvukertomus. Kulttuuria kuluttavana naisena olen kyllästetty nuorten miesten kasvutarinoilla. Maailma tarvitsee edelleenkin lisää tarinoita naisista. 

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon Teatterikorkeakoulua käyneen päähenkilön ystävät, Laura ja Antti, jotka viittaavat melko suoraan Laura Birniin ja Antti Holmaan. Esikoisromaani ammentaa muutenkin ilmeisesti varsin paljon Turusen omasta elämästä. Kirjailijan tänä vuonna julkaistu kakkosromaani siirtyy kuitenkin jo aivan selkeästi autofiktion puolelle.

Sivuhenkilö kertoo yhdestä vuodesta Turusen elämässä. Sen aikana Turusen esikoisromaani julkaistaan, hän potee yksinäisyyttä, pohtii kirjan julkaisemisen jälkeisiä tuntojaan, ajelehtii sinne tänne kaupungissa, mietiskelee ja tekee muistiinpanoja. Monet elementit teoksessa ovat tuttuja jo edellisen romaanin pohjalta. Esikoisromaania pystyssä pitäneet pahanilkinen huumori ja ponnekkuus ovat kuitenkin karisseet pois, varmaan siksi, että uusi romaani on rehellisemmin omaelämäkerrallinen.

Teos vaikuttaa alussa käyvän tyhjäkäynnillä mutta saa virtaa sivulla 73, kun "the" arvostelu ilmestyy. Sen jälkeen kertoja kohdistaa energiansa arvostelun puimiseen, ja lisää samantapaista mietiskelyä syntyy, kun kyseisen arvostelun julkaissut lehti luovuttaa myöhemmin kertojalle kirjallisuuspalkinnon. Jostain syystä kerronnan dramatisointi kuitenkin yleisesti puuttuu romaanista, kiinnostaviakaan aiheita ei analysoida paria kappaletta pidemmälle, ja rinnalle tiputellaan kohtalaisen tyhjänpäiväiseksi jääviä huomioita ja muistoja.

Sivuhenkilössä on kyllä mukana suurempiakin teemoja, erityisesti naisen edelleen osin epämukava rooli nyky-yhteiskunnassa – sekä ammatillisesti että yksityiselämässä, jossa yksin elävä kertoja seuraa perinteisen perhemallin toteutumista ystäväpiirissään. Koin käsittelyn kuitenkin jäävän pinnalliseksi. Toisaalta pohdin sitäkin, että olisiko kirja tuntunut mukaansatempaavammalta ja merkityksellisemmältä, jos en olisi lukenut alle esikoisromaania. Ehkä nopeampi ja nokkelampi Rakkaudenhirviö sai sen jatkoksi luetun Sivuhenkilön tuntumaan vaisulta toistolta ja näin kakkosromaani menetti mielessäni omat ansionsa itsenäisenä teoksena? Kuka tietää, ehkä jokaisen on paras lukea kirja itse ja muodostaa oma mielipiteensä?

 

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Tässä aivan Oscar-gaalan alla tahdon vielä jakaa nopean katsauksen parhaan elokuvan palkinnosta kisaaviin yhdeksään ehdokkaaseen. Monimuotoisesta joukosta löytyy lämminhenkisiä kasvukertomuksia, intensiivisiä rakkaustarinoita, poliittisia draamoja, sotakuvausta ja hervotonta mustaa komediaa.

1. Call Me By Your Name ★★★★★

Laiskoja kesäpäiviä kulttuuriperheen maaseutukartanolla, Italian paahtavan auringon alla, taustalla soi Sufjan Stevens ja italodisko. 80-luvulle sijoittuva elokuva kertoo teini-iän hapuiluista ja ensirakkaudesta niin totaalisen lempeästi ja lämmöllä, että katsojankin tunteet tulvivat leffan päättyessä.

2. Phantom Thread ★★★★

Paul Thomas Andersonin jännitysdraaman jokainen yksityiskohta on täydellinen, on kyse sitten saksien narskuvasta äänestä niiden leikatessa kangasta tai croissanttien asetelmasta aamiaispöydässä. Myös Daniel Day-Lewis on roolissaan upea. Hitchcockmaisilla hetkillä pelaava elokuva olisi kuitenkin mielestäni ansainnut kunnollisemman, dramaattisen loppuhuipennuksen.

3. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ★★★★

Frances McDormandin esittämä, vääryyden ja tuskan kohdannut kovis ei kaihda äärimmäisiäkään keinoja hakiessaan oikeutta asialleen. Hulvaton musta draamakomedia esittelee joukon pikkukaupungin persoonia, rikkoo kliseitä ja osoittautuu täydellisen ennalta-arvaamattomaksi.

4. Lady Bird ★★★★

Greta Gerwigin käsikirjoittama ja ohjaama hyvänmielen kasvukuvaus toimeliaasta ja fiksusta, joskin äkkipikaisesta, lukiolaistytöstä on freesi ja hauska, suorastaan feministinen. Tarinan keskiössä vuorottelevat ystävyys, ihastumiset ja vaikea äitisuhde.

5. The Post ★★★★

Meryl Streepin ja Tom Hanksin tähdittämä Spielberg-elokuva on laadukas, joskin hyvin amerikkalainen draama lehdistönvapaudesta, journalistisesta työstä ja naisen asemasta. Aiheena on Pentagonin papereiden tapaus Nixonin aikakaudella, ja tarina soljuu kiinnostavasti. Vain koomisesti toteutetun, "jatkoa seuraa" -tyylisen Watergate-viittauksen olisi voinut jättää pois.

6. Darkest Hour ★★★★

Hyvin tehdyssä, toisesta maailmansodasta kertovassa elokuvassa seurataan taistelutantereen sijaan ainoastaan poliittista näyttämöä ja Winston Churchillin nousua pääministeriksi.

7. The Shape of Water ★★★

Guillermo del Toron visuaalisessa fantasiaelokuvassa valtion laboratoriossa tutkitaan kylmän sodan aikaan outoa löydöstä. Päähenkilö, mykkä siivoojanainen on hyväntahtoisuudessaan ja leikkisyydessään kuin keski-ikäistynyt Amélie. Yksinäisten olentojen rakkaustarinassa henkilöhahmojen mustavalkoisuus ei juuri haittaa, koska kyse on niin vilpittömästi sadusta.

8. Get Out ★★★

Virkistävän erilainen kauhukomedia yhdistelee kauhugenren parodiaa, rotuaiheista satiiria ja kuolevaisuuden teemaa. Se tuo lopulta mieleen myös Netflixin Black Mirror -sarjan tulevaisuusdystopiat.

9. Dunkirk ★★★

Christopher Nolanin leffa uudistaa sotaelokuvien perinteistä konseptia. Kuvaus etenee vierekkäin kolmella eri tasolla sekä ajallisesti että paikallisesti – ilmassa, vedessä ja maalla. Ihmisen pienuus sodassa korostuu, kun päähenkilötkin jäävät sivuhenkilöiksi. Lopussa sorrutaan patrioottisen hehkuttelun puolelle.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Helmi Kekkosen romaani Vieraat (Siltala, 2016) on kuin draamaelokuva, joka rakentuu eri henkilöiden toisiinsa risteävistä tarinoista. Helsinkiläisen kirjailijan teos sijoittuu kotoisasti kantakaupungin maisemiin.

Juhlat ovat alkamassa, ihan vain pienimuotoiset päivälliskutsut, mutta taustalla on paljon odotuksia. Puhtaaksi ja kiiltäväksi jynssätty koti kaipaa vielä vähän lisää valkoisia ruusuja, jotta kaikki olisi täydellistä. Toisin kuin Virginia Woolfin romaanissa Mrs. Dalloway, kukkia on nyt hakemassa mies. Nainen puolestaan on kotona valmiina vastaanottamaan vieraita. Ovikello soi, mutta kukaan ei – eivät juhlien pitäjät, sen enempää kuin kutsutut – ole lainkaan juhlatunnelmassa.

Jokainen luku seuraa yhtä henkilöhahmoa, avaa tämän elämäntarinaa ja samalla selittää, mikä näitä ihmisiä yhdistää toisiinsa. Jokaisen henkilön nykyisyyttä ja siihen liittyvää tyytymättömyyttä tai onnettomuutta määrittää vahvasti menneisyys. Monella on taustalla traumat lapsuudesta. Ylipäätään vanhemmuus ja lapsuus ovat kirjan kantavia teemoja. Elämä ei ole ollut helppoa kenellekään.

Loppuratkaisun satuin aavistamaan jo etukäteen, mutta syynä ei niinkään ollut ennalta-arvattavuus kuin se, että mikään muu loppu ei istuisi tarinaan yhtä hallitusti. Tätä kautta romaani osoittautuu loppuun asti hiotuksi kokonaisuudeksi.

Hillityn tyylikkäällä ja tiiviillä romaanilla olisi voinut olla potentiaalia kasvaa pidemmäksikin, jos kunkin henkilöhahmon tarinaan olisi lukujen myötä palattu uudelleen ja paneuduttu vielä syvemmin. Toisaalta taas tällaisenaan kirja on pieni, runomainen (lahja)paketti, juuri sellainen, miltä se näyttää Elina Warstan suunnittelemissa ja kuvittamissa kauniissa kansissa.

Kirja saatu kustantajalta, osana osallistumista Kirjailijan kanssa -tilaisuuteen, jossa on tällä viikolla vieraana kirjailija Helmi Kekkonen.

Kirjailijankanssa.fi

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ympäri maailmaa kiertänyt Stanley Kubrick – The Exhibition vetää leffafriikin hiljaiseksi. Se esittelee monipuolisin materiaalein Stanley Kubrickin (1928–1999) matkan nuoresta lupaavasta kuvajournalistista yhdeksi kaikkien aikojen suurimmaksi elokuvaohjaajaksi. Näin kokonaisuuden uudenvuodenmatkallani Kööpenhaminan GL Strandissa ja syvennyin siihen niin, että museon henkilökunta sai lopulta häätää meidät erikseen ulos paikan jo sulkeuduttua.

Näyttely esittelee Kubrickin tuotantoa selkeän kronologisesti, ja siitä välittyvät hyvin elokuvanteon eri aspektit. Klaffitaulut, elokuvajulisteet, käsikirjoitusnivaskat, yksityiskohtaiset käsin laaditut tuotantokartat, ohjaajan (2001: Avaruusseikkailu -elokuvan erikoistehosteista voittama) uran ainoa Oscar sekä kuvauksista säilytetyt puvustukset ja esineistöt tuntuvat suorastaan pyhäinjäännöksiltä hartaalle elokuvafanille.

Esillä on myös ohjaajan keräämä, pelkäksi taustatyöksi jäänyt mittava Napoleon-arkisto. Valitettavasti Napoleon-elokuva ei ollut edes ainoa Kubrickilta toteuttamatta jäänyt projekti. Näyttely kertoo myös, kuinka ohjaajan suunnittelema holokausti-elokuva jäi Steven Spielbergin Schindlerin listan jalkoihin ja kariutui huonon ajoituksen vuoksi, A.I. – tekoäly puolestaan siirtyi vuosikymmeniä myöhemmin lopulta Spielbergin ohjattavaksi.

Stanley Kubrick – The Exhibition sulkeutui jo Kööpenhaminassa mutta siirtyy seuraavaksi ilmeisesti Barcelonaan myöhemmin tänä vuonna.

Pages