Ladataan...
Pikkuseikkoja

Entinen kotikaupunginosani kehittyy kovaa vauhtia. Gentrifikaatiossa on puolensa ja puolensa, mutta fakta on, että Kallioon putkahtelee jatkuvasti uusia staileja ravintoloita, kahviloita ja baareja. Tässä kolme tuoretta paikkaa, joihin olen tykästynyt ja joissa olenkin jo ehtinyt käydä useamman kerran.

Tanner

Uudeksi kantapaikakseni nopeasti vakiintunut Tanner on vegaaniystävällinen aamiais-, lounas- ja iltapaikka. Kahvilapuolelta tilattavaa erinomaista brekua saa arkena klo 13.30 saakka, viikonloppuisin vähän pidempään. Erityissuositus menee herkulliselle vegaaniselle mantelifetaleivälle sekä kokonaan kaurajauhoista tehdyille vohveleille. Juomalistalta löytyy kahvin lisäksi mm. matcha-, kurkuma- ja punajuurilattea. Aamiaisen suosio tuntuu yllättäneen pitäjät viikonloppujen osalta, jolloin tilauksia voi joskus joutua odottamaan hyvän tovin. Elannon vanhassa korttelissa isojen ikkunoiden äärellä sulaudut osaksi Kalliota, mutta vieressä pauhaavasta Hämeentiestä huolimatta fiilis on rauhallinen. Harmi, ettei näin mahtava aamiaispaikka ole auki myös sunnuntaisin.

Way Bakery & Wine Bar

Hapanjuureen leivottua leipää, natuviinejä, laatukahvia, itse tehtyä kombuchaa – voiko coolimmaksi mennä? Karhupuiston laidalle avautunut pikkuruinen Way ei ota vastaan varauksia, minkä ansiosta sieltä voi saada pöydän vilkkaanakin iltana, kun osuu paikalle oikeaan aikaan. Aamulla ja päiväsaikaan listalla on leipiä erilaisin lisukkein, peukku vegaaniselle sienivoille. Illalla tarjolla on kekseliäillä yhdistelmillä rakennettuja loistavia tapaksia. Palvelu oli illallisella aavistuksen sekavaa ja suosituksia oli vaikea saada, mutta laitetaan se uutuuden tai tarjoilijoiden nuoruuden piikkiin. Kannattaa myös maistaa raikasta ruusu-kombuchaa. Tahtoisin joskus testata Wayn karamellisoidun kanelipullan vegaaniversiota, mutta se tuntuu olevan aina loppu. (Sain neuvon hakea sitä jo aamupäivällä, vaan tässäpä vastaehdotus: mitä jos kasvattaisi tarjontaa, kun on kysyntää?) Hienoa, että paikka on auki myös sunnuntaisin.

Harju 8

Harjutorin äärelle avattu Harju 8 tarjoaa rentoa perusruokaa edullisesti. Listalla on pastoja ja perinteistä Suomi-ruokaa, joukossa myös mukavasti vegaanisia vaihtoehtoja. Juomalistalla on keskitytty laadukkaisiin viineihin, olutvalikoima on suppea ja cocktailit keskivertoa. Korkea, ikkunoiden reunustama tila on upea ja jo se houkuttelee viettämään iltaa täällä. Lisän sisustukseen tuovat kukat, joita voi myös ostaa. Avarasta tilasta huolimatta pöydän saaminen lauantai-iltana tuntui selviytymispeliltä, kun henkilökunta kehotti ottamaan drinkin ja odottamaan pöydän vapautumista, mutta drinkkiä on vaikeaa siemailla rentoutuneesti, jos asiakkaan pitää samalla itse silmäillä vapautuvia pöytiä kisassa, jossa nopeat syövät hitaat. Päiväsaikaan pöydän saaminen sen sijaan oli oikein helppoa. (Pahoittelut karmeasta kuvasta, salamavaloefektin luova valaistus varmasti edesauttaa asiakkaita keskittymään toisiinsa instagrammailun sijaan, mikä tietenkin on loistava asia.)

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Helsingin Kirjamessujen ohjelmakatalogi on hengästyttävä. Ei riitä, että poimii runsaasta tarjonnasta kiinnostavimmat keskustelut vaan on tehtävä valintojakin, kun osa houkuttelevista sisällöistä osuu väistämättä päällekkäin.

Kaupunginosilla nimettyjen lavojen välillä seilatessa pitäisi jossain välissä ehtiä penkoa niitä itse kirjojakin kustantamojen pisteillä ja antikvariaattialueella. Houkuttelevaa olisi myös seurata ajoittain hetken mielijohteita ja liittyä vaikka kaverin messureitille. Ja pitäähän sitä perinteisesti käväistä Viini ja ruoka -puolella tuttujen kanssa ottamassa lasillinen ja vaihtamassa kuulumisia.

Kaikista haasteista huolimatta, tein kuitenkin hypoteettisen esityksen, miten reittini nelipäiväisessä tapahtumassa voisi kulkea – jos siis eläisin unelmaani, jossa en kävisi kokopäivätöissä vaan tanssisin ruusuilla ja eläisin harrastuksilleni. Ehkä näistä poiminnoista löytyy inspiraatiota sinunkin kirjamessuvierailuusi?

TORSTAI

Aamu-unisena aloittaisin avajaispäivän reippaana vasta hieman ennen keskipäivää kuuntelemalla kansanedustaja Anna Kontulan havaintoja omasta työpaikastaan, Eduskunnasta, joka kiinnostavilla tavoilla poikkeaa normaaleista työyhteisöistä (Senaatintori-lava klo 11.30). Siitä siirtyisin nauttimaan Tommi Melenderin kirjallisuuspohdiskeluja kirjojen lopetuksista (Töölö-lava klo 12.30). Päivän must-ohjelma olisi Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen ihanan Sivumennen-podcastin Mitä Simone sanoisi? -liveversio, jossa pohditaan, mitä annettavaa Simone de Beauvoirin Toisella sukupuolella on nykyfeminismille (Hakaniemi-lava klo 13.30). Tästä jatkaisin kuuntelemaan Ruben Stillerin vetämää keskustelua totuuden jälkeisestä ajasta (Suomenlinna-lava klo 14.30). Päivän päättäisin lyriikoiden parissa, kun kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi haastattelee muusikko Ellinooraa (Senaatintori-lava klo 17.30).

PERJANTAI

Toisen kirjamessupäivän aloittaisin rennosti vasta iltapäivällä Minna Rytisalon puhuessa uudesta Minna Canthia käsittelevästä romaanistaan, joka on saanut paljon näkyvyyttä kirjabloggaajien kanavissa (Senaatintori klo 13.00). Miten hienoa onkaan, että juuri suomalaiset Runotyttö-fanit Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies kirjoittivat L. M. Montgomeryn rakastetulle sarjalle jatko-osan – siihen tahdon tutustua (Kallio klo 15). Saara Turusta voi perjantaina kuunnella jopa kolmeen otteeseen: ensin Sivuhenkilö-romaanista (Senaatintori klo 16), sitten autofiktiivisestä kirjallisuudesta (Töölö klo 17) ja lopuksi vielä kritiikkikohusta, josta Turusen uusin kirja syntyi (Töölö klo 17.30). Minua kiinnostaisi myös nähdä, kun Mia Kankimäki esittelee Instagramissakin paljon näkynyttä kakkoskirjaansa Naiset joita ajattelen öisin ( Esplanadi klo 16.30). Samaan aikaan Antti Nylén puolestaan kertoo suomentamastaan Patti Smithin teoksesta Omistautuminen, jossa pohditaan kirjoittamista (Töölö klo 16.30). Päivän lopuksi Ronja Salmi haastattelee lyriikoista Flow'ssa ensiesiintymisensä tehnyttä naisten D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-rap-ryhmää (Senaatintori klo 18).

LAUANTAI

Lauantaina matkalla Pasilaan voisin pysähtyä aamupalalla kalliolaisessa kahvilassa ja jatkaa siitä muistelemaan viime kesän Islannin matkaani, kun entinen opiskelutoverini Satu Rämö kertoo tietojaan ja kokemuksiaan pienestä saarivaltiosta (Esplanadi klo 12.30). Siitä siirtyisin seuraamaan Maria Veitolan elämäntarinaa (Senaatintori klo 13.30). Kiinnostavaa olisi myös kuulla, millainen on Juha Itkosen suhde vanhoihin teoksiinsa nykyään (Töölö klo 14.00). Päivän must on kuitenkin todistaa, kun Saara Turunen haastattelee kirjallisuustoimittaja Antti Majanderia (Hakaniemi klo 15.00) – jos kysyt, miksi, lue tästä. Tulevaa Pariisin matkaani fiilistelläkseni menisin kuulemaan Annastiina Heikkilää tämän kirjasta Bibistä Burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa (Esplanadi klo 17.30). Matkateemaa saattaisin jatkaa vielä Mari Mannisen Kiina-myyttien kautta (Esplanadi klo 18). Täydellinen päätös lauantaille olisi kuunnella humoristisia podcastaajia Anna Karhusta ja Tiia Rantasta näiden uudesta Kaverin puolesta kyselen -kirjasta (Esplanadi klo 19).

SUNNUNTAI

Tässä vaiheessa kirjamessuväsymys varmaan jo tuntuisi, joten pitäisin päivän ohjelman tiiviinä. Aloittaisin seuraamalla, kun Anni Sinnemäki haastattelee Anna Kortelaista tämän Sara Hildénistä kertovasta uutuusteoksesta (Hakaniemi klo 12.30). Sen jälkeen kuuntelisin Helena Petäistön Ranska-mietteitä (Hakaniemi klo 13), ja katselisin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finalistien marssia lavalle (Senaatintori klo 14). Lopuksi olisi vielä kuultava, kun ihastuttava muusikko Draama-Helmi kommentoi runoilija Pauli Tapion tekstejä ja toisinpäin (Töölö klo 15).

Kuva: Reilu 10 vuotta sitten hengasin vaihto-opiskelijana läppärini kanssa Pekingin Bookworm-kirjakahvilassa. Vuosi sitten kävin tarkistamassa, onko paikka vielä olemassa kirjaportaineen. Oli, mutta aika oli rehnyt siitä jo vähän nuhjuisen, niin kuin meistä muistakin.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ihastuin joskus viitisen vuotta sitten Patti Smithin Ihan kakaroita -kirjan nuoruusmuisteloihin 60- ja 70-luvun New Yorkissa. Tänä vuonna luin toisen Smithin muistelmateoksen, M Trainin (Siltala, 2016). Siinä Smith kertoo tarinoita elämänsä varrelta kietoen joukkoon runollisia, unenomaisia välikuvauksia. Pääosin teos liikkuu kahdella aikajanalla: Smithin ja tämän edesmenneen aviomiehen Fredin yhteiselossa sekä Smithin nykyarjessa New Yorkissa ja muualla.

Smith matkustaa ympäri maailmaa mutta palaa kantakahvilansa nurkkapöytään Greenwitch Villagessa. Hän kulkee polaroid-kamera mukanaan, tallentaa filmille itselleen tärkeitä esineitä, juo litrakaupalla mustaa kahvia, kirjoittaa ajatuksiaan lautasliinoihin ja tunkee ne taskuihinsa, muistelee ystäviään kuten William Burroughsia ja katselee rikossarjojen maratonlähetyksiä. Taiteilijan boheemi persoona tulee esiin niin korteista, joita hän nostelee tarot-pakastaan, kuin impulsiivisista hankinnoista – Smith saattaa ostaa merikelvottoman veneen tai lahoamispisteessä olevan talon hetken mielijohteesta, huolehtimatta, ja siihen saman tien kiintyen.

Smith ei sanojensa mukaan usko symboliikkaan mutta arvostaa sitäkin enemmän rituaaleja ja tuntemiensa henkilöiden muiston vaalimista. Hän viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen, ei itsetarkoituksena vaan avatakseen omaa maailmaansa. Samalla Smith löytää viittauksistaan jatkuvasti yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja alan tehdä itse samaa – huomaan, että kirjaa lukiessani juon kahvia mustana kahvilan kulmapöydässä, aivan kuin Smith kantapaikassaan. Hihkaisen, kun saan tietää, että myös Smithin ensikosketus Haruki Murakamiin on tapahtunut juuri Suuren lammasseikkailun kautta kuten itselläni. Olen matkannut Madridista bussilla Valenciaan, kuten Smithkin, käynyt Frida Kahlon sinisessä talossa, ja myöskin saanut Smithin tavoin ruokamyrkytyksen Meksikossa heti matkan ensipäivinä. Yhteiset kokemuksemme tekevät kirjasta merkityksellisemmän henkilökohtaisella tasolla.

Smith aloittaa M Trainin tietämättä, mitä on kirjoittamassa, punaista lankaa etsien. Tekstin edetessä siitä alkaa vähitellen erottua muistokirjoitus kaivatulle miehelle, jonka lähdön jälkeen Smith on totutellut elämään yksin. Pääsin Smithin keikalle toista kertaa, kun tähti esiintyi elokuussa Flow-festivaalilla. Näin silloin lavalla juuri sen coolin, symppiksen ja hyvän tyypin, johon tutustuin tässä kirjassa.

P.S. Helsingin kirjamessut ovat jo viikon päästä. Tahdotko ilmaisen lipun? Seuraa blogin Facebook-sivua ja osallistu arvontaan, joka on voimassa vielä sunnuntaihin 21.10. klo 12 saakka.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Lapualaissyntyiseltä, Helsingissä asustavalta Taina Latvalalta on tähän mennessä ilmestynyt kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Latvalan tuotantoon hänen viimeisimpien teostensa eli novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015) ja romaanin Venetsialaiset (Otava, 2018) kautta.

Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman novellit soljuvat nerokkaan vaivatta, tunnelmasta toiseen. Tyyli on kepeä, vaikka taustalla on osin tummiakin aiheita. Viimeinen kesä kertoo tytöstä ja pojasta, joilla kaikki on vielä edessä, niin ilot kuin surut. Kilpikonnan äiti on poikaystävän näkökulmasta kerrottu hupaisa tarina tyttöystävän pakkomielteisestä kilpikonnahurahduksesta. Unelma-asiakkaassa ruokakaupan asiakas ylläpitää mielikuvituksessaan suhdetta kaupan kassaan. 

Latvalan novellit ovat itsenäisiä, mutta niiden naispäähenkilö vaikuttaa useimmiten samalta isänsä menettäneeltä naiselta. Muutkin hahmot tuntuvat toistuvan, osalla on samat nimetkin. Tarinoiden myötä elämäntilanteet, rakkaudet ja juhlat vaihtuvat, mutta muisto isästä nitoo erilliset osat lopuksi yhteen.

Novellien taustalla vaikuttava teema ei jää tähän. Isäsuhteen ja menetyksen käsittely jatkuu suoraan Latvalan uusimmassa romaanissa (ja on ilmeisesti jatkunut jo kirjailijan ensimmäisistä teoksista lähtien). Venetsialaiset kertoo kolmesta luonteeltaan täysin erilaisesta sisaruksesta. Elina, Paula ja Iiris kokoontuvat yhteiselle kesämökilleen elokuun viimeisenä viikonloppuna.

Romaanin kerronta kulkee kahdella tasolla: naisten välisen vuorovaikutuksen ja muistojen täyttämässä mökkiviikonlopussa sekä heidän lapsuus- ja nuoruusajoissaan. Keskiössä on naisten isä, vaikea ja rakas henkilö, joka ei ole tehnyt kenenkään elämää helpoksi. Taustat avautuvat lukijalle vähitellen, ja menneisyydestä paljastuu salaisuus, joka ulottuu nykyhetkeen asti.

Hienojen ja vaivattomien novellien jälkeen odotin myös romaanilta samantyylistä, mukaansatempaavaa tekstiä. Valitettavasti teos etenee kuitenkin väkinäisesti ja tahmeasti, ja kaikkitietävä kertoja hyppii melkein hallitsemattomasti näkökulmasta toiseen. Rakenne vaikuttaa huolellisesti etukäteen suunnitellulta, mutta kerronta ei vaan tunnu syttyvän ja jää kytemään liian pienellä liekillä läpi tarinan.

Kummankin kirjan upeita kansia katselee muuten mielellään kirjahyllyssään: selkämyksissä komeilevat kuvataiteilija Rauha Mäkilän maalaukset Hardbody (2015) ja Is It True When U Say That U Love Me (2006).

Arvostelukappale teoksesta Venetsialaiset saatu kustantajalta.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Täällä se taas on, juuri nyt, syksyn paras aika eli Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali. Anna elokuvien kuljettaa sinut mielentilasta, maasta ja kulttuurista toiseen. Alla viisi lyhyttä poimintaa taas kerran upeasta ja valtavan monipuolisesta ohjelmistosta. Mukavaa festarointia!

#Takemeanywhere

Kiasman ARS-näyttelyssäkin nähty taiteilija-kolmikko Shia LaBeoufNastja Säde Rönkkö ja Luke Turner matkaavat roadtrip-dokkarissaan/taideprojektissaan pitkin Pohjois-Amerikkaa. Kolmikko twiittasi kuukauden ajan koordinaattinsa verkossa #takemeanywhere-hashtagilla ja antoi kenen vain viedä heidät minne vain. Matka alkaa Coloradon Kalliovuorilta ja voi päätyä minne vain.

Foxtrot

Israelilainen Samuel Maoz kuvasi vaikuttavassa elokuvassaan Lebanon ahdistavalla tavalla panssarivaunusta käsin Israelin ja Libanonin sotaa nojautuen osin omiin traumaattisiin kokemuksiinsa. Uudessa elokuvassaan ohjaaja käsittelee Israelin nykypäivää nuoren sotilaan ja tämän perheen kautta.

The Happy Prince

Oscar Wilden viimeisistä vaikeista vuosista kertova elokuva on Rupert Everettille tärkeä projekti. Hän ei vain näyttele pääosaa vaan myös debytoi elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Mukana nähdään myös mm. Colin Firth ja Emily Watson.

Leave No Trace

Depra Granikin edellinen fiktioelokuva, kiirehtimättä etenevä Winter's Bone voitti useita palkintoja ja toi Jennifer Lawrencen elokuvamaailman kartalle.  Uudessa leffassa seurataan sotaveteraania ja tämän teinitytärtä luonnonpuistossa Portlandin lähistöllä.

Armomurhaaja

Jos et ole vielä nähnyt Suomen Oscar-ehdokkaaksi valittua elokuvaa, nyt on aika. Teemu Nikin estoton musta komedia ja sen periaatteilleen ehdoton päähenkilö saavat katsojan haukkomaan henkeä ja nauramaan ihastuksesta.

 

Valitse omat festarileffasi: Rakkautta & Anarkiaa – aikataulu

Ladataan...
Pikkuseikkoja

"Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten. 'Hyvä on, tämän kerran', äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. 'Mutta näin ei voi jatkua', he ovat lisänneet ja kysyneet: 'Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?' Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin vanhempieni korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita."

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018) olisi pitänyt stailata Taffelin Broadway-sipsien seurassa, ymmärrät tämän, kun luet kirjan. Toisaalta kahvi kauramaidolla kalliolaisessa ravintolassa vie lähelle kirjan tapahtumapaikkoja, joten mennään sillä. Päähenkilö ja minä-kertoja, noin 35-vuotias nainen – jossa ilmeisesti on paljon samaa kuin kirjailijassa itsessään – toimii vapaana toimittajana ja asuu Aleksin Kiven kadulla.

Nainen makaa lasitetun parvekkeen lattialla, kuuntelee kiljahduksia Linnanmäeltä ja suree menetettyä rakkautta. Tarinan aiheet ovat vakavia: jätetyksi tuleminen, masennus, työttömyys, rahattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta. Toisaalta päähenkilöllä on ymmärtäviä ystäviä, taloudellisesti tukevat vanhemmat ja ratkaisukeskeinen, empaattinen terapeutti. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin hauska. Savonlahden sarkastisen naseva kirjoitustyyli saa nauramaan ääneen monen monta kertaa läpi tarinan.

Jo kirjan luvut on nimetty hupaisasti kuten "Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille", "Olin täydellinen tyttöystävä" tai "Ajan raitiovaunulla epämukavuusalueelleni". Naisen on odotettava sopiaa hetkeä, jotta voisi käydä uuden poikaystävänsä kanssa suuren sipsikeskustelun. Eron koittaessa nainen kertaa mielessään kaikkia niitä tyhjänpäiväisiä lauseita, joita tuli sanoneeksi viimeisenä yhteisenä päivänä, esimerkiksi "Taavetti näki Hottis-Juhan Herkuleksessa". Kun terapeutti kannustaa naista suomaan itselleen hyviä asioita, nainen ottaa opintolainan ja ostaa sillä matkan New Yorkiin.

Savonlahden kirjan voi nähdä freesin rehellisenä tuulahduksena chicklit-genressä tai sitten humoristisena kuvauksena kolmikymppisen kaupunkilaisen haastavasta arjesta. Chicklitiin viitatessa olennaista ei kuitenkaan ole, saako päähenkilö uuden poikaystävän vai ei, vaan kaikkein tärkeintä on oma asenne, hyväksyykö nainen lopulta itsensä juuri sellaisena ja siinä tilanteessa kuin on.

Arvostelukappale saatu kustantajalta

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kävin syksyn alkajaisiksi katsomassa kaksi erilaista näytelmää, joita yhdistää sama asia: molemmissa kaksi naista ottaa lavan itselleen. Teatteri Jurkan Norassa Ibsenin Nukkekodin päähenkilö kertautuu kahdeksi pohtimaan naiseuttaan. Kansallisteatterin Tainaronissa Kati Outinen raportoi hyönteisten täyttämästä dystopiasta Aino Vennan säestyksellä.

Teatteri Jurkka: Nora

Teatteri Jurkan loistavassa Norassa on kaksi Noraa, jotka täydentävät toisiaan ja pohtivat yhdessä ironisesti naisen asemaa, niin Ibsenin Nukkekodin aikana 1800-luvulla kuin meidän nykyajassamme. Näkökulma on rajattu Noraan ja tämän sisäisen maailman kuvaukseen, toisaalta myös näyttelijöiden Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen omiin ääniin.

Kemppi ja Salminen heittäytyvät Alma Lehmuskallion ohjaamaan esitykseen ja tekevät siitä erittäin fyysisen, liikkumattomuus ja energinen liike korostavat vuoroin toisiaan. Myös miehen roolia pohditaan The Revenant -elokuvan kautta: onko vakavasti otettavan miesnäyttelijän ryömittävä henkihieverissä pakoon karhua ja kaivauduttava alasti hevosen sisälmyksien väliin? Entä täytyykö naisen matkia tällaista roolia paljastaakseen sen naurettavuuden?

Kun Nora päätyy jättämään perheensä, viitataan näytelmässä kuuluisiin naisiin, jotka ovat tehneet saman, jos eivät itsensä vuoksi, niin uransa tai edustamansa aatteen vuoksi. Nora löytää itsensä tyhjästä hotellihuoneesta syömässä karkkia. Mutta mitä sen jälkeen? Tällä näytelmällä on yllättävä, hilpeän absurdiksi muotoutuva loppu.

Katso näytösajat

Kutsu ennakkonäytökseen saatu blogin kautta. Kuva: Marko Mäkinen, 2018 / Teatteri Jurkka

Kansallisteatteri: Tainaron

Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin romaaniin vuodelta 1985. Kati Outinen ja Aino Venna ovat hahmoja oudossa, hyönteisten hallitsemassa dystopiassa. Outinen kirjoittaa monologeissaan kirjeitä jollekin kaukana, kuvailee sopeutumistaan kummalliseen lohduttomaan maailmaan ja perhosen tavoin muuntautuu uuteen muotoon eri vaiheiden kautta. Venna soittaa kitaraa ja sanoittaa lempeällä äänellään tunnelmaa.

On vaikeaa ja ehkä turhaakin ymmärtää konkreettisesti, mitä tarinassa todella tapahtuu, ötököiden naksutellessa ja valojen syttyessä ja sammuessa. Essi Rossin ohjaaman näytelmän unenomainen, hidas tunnelma johdattaa rauhoittumaan tuntemattoman äärellä. Loppuvaiheessa esitys alkaa tuntua hieman itseään toistavalta vaikka onkin kestoltaan kompakti puolitoistatuntinen ja väliajaton.

Katso näytösajat

Kutsu näytelmään saatu blogin kautta. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko, 2018 / Kansallisteatteri

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Nyt on hyvä hetki rakastaa elokuvia ja asua Helsingissä. Viime vuosikymmenten trendi sulkea leffateattereita on kääntynyt päälaelleen, uusia saleja avataan ympäri kaupunkia ja vanhoja on kunnostettu nykystandardeihin sopiviksi. Ainoa huoli on enää, mitä tapahtuu Orionille vuoden 2019 alussa, kun Kavi siirtää näytäntönsä uuteen keskustakirjastoon.

Myös itse elokuvaelämystä upgreidataan. Leffaan voi upottautua nojatuolin syvyyksistä tai parisohvalta, ja leffaeväiksi tarjotaan tapaksia, sushia, viiniä ja cocktaileja, kiitos Rivieran, Korjaamon ja Maximin. Helsingin Juhlaviikoilla puolestaan vilauteltiin maailmalla suosittua, kokemuksellista Secret Cinema -konseptia, jossa katsoja astuu osaksi elokuvan maailmaa. Korjaamo Kino ja 00100ENSEMBLE-kollektiivi järjestivät omien sanojensa mukaan Suomen ensimmäisen immersiivisen elokuvanäytöksen, joten olihan sitä kokeiltava.

Elokuisena perjantai-iltana asettelin naamion kasvoilleni ja nousin seuralaiseni käsikynkässä vastikään kunnostetun Bio Rexin aulaan muiden juhlapukuisten vieraiden seuraan. Kohotimme kuohuviinilasit huulillemme – illan teemana oli ohjaajamestari Stanley Kubrickin viimekseksi jäänyt teos Eyes Wide Shut.

Ajatus oli loistava, mutta jäi tällä kertaa harmillisen vaisuksi. "Salakino" tuntui väärältä termiltä, sillä paikka oli alun alkaenkin tiedossa. Näytellyt kohtaukset jäivät teennäisiksi, näyttelijät haahuilivat siellä täällä, toistivat samoja kohtauksia yhä uudelleen, eivätkä juuri ottaneet yleisöön kontaktia. Seurasin näyttelijöitä ja odotin pitkästyneenä, että tapahtuisi jotakin, turhaan. Vaikuttavin ja teatraalisin hetki tuli vasta juuri ennen elokuvan alkua, kun näyttelijät simuloivat viitoissaan salaseuran kokoontumista. Jos kuitenkin elämyksellisyydestä puhutaan, olen edelleen kokenut mennen tullen suurimmat elokuvaelämykseni Sodankylän elokuvajuhlien yöttömässä yössä.

Sen sijaan itse elokuva oli upeampi kuin olin edes muistanut. Teki hyvää nähdä se uudelleen ja ymmärtää, millä tarkkuudella ja intensiteetillä Kubrick rakentaa Eyes Wide Shutissa kuvaa pariskunnan hienon hienoista jännitteistä ja mustasukkaisuuden synnystä sekä risteyttää kuvitellut ja todelliset tapahtumat toisiinsa. On myös mainittava, että Salakinon seuraavan päivän näytökseen osallistunut ystäväni pääsi osallistumaan näyttelijöiden luomiin hetkiin paljon enemmän ja koki illan aivan erilaisena ja erittäin onnistuneena.

Myös huolellisesti entisöity Bio Rex on upeampi kuin koskaan. Korjaamo Kino pyörittää siellä jatkossa viikonloppuisin elokuvanäytöksiä. Leffakansa saa iloita, kun tilausteatterina toimineeseen teatteriin pääsee nyt viikoittain! Kokemuksellisia elokuvailtoja puolestaan on syksyn aikana tarjolla lisää esim. Rivieran syyskuisissa Spice World -illoissa, joissa soitetaan Spice Girlsiä, palkitaan paras asu ja katsotaan Spice World: The Movie; Kulttuuriareena Glorian Star Wars -aiheisessa, Secret Cinema-konseptia toteuttavassa Mission in Jedha -illassa lokakuussa sekä Orionin perinteisissä karaoke-näytöksissä, joita tänä syksynä edustavat kulttiklassikko The Rocky Horror Picture Show sekä Suomifilmi Sing Along.

Kutsu Salakinon Eyes Wide Shut -elokuvaan saatu blogin kautta. Kuvat Bio Rexistä: Tuomas Uusheimo / Amos Rex, 2018

Lue lisää

Stanley Kubrick – The Exhibition

Katsojana keskellä näytelmää: 13. tunti

Uuden Amos Rexin teamLab-näyttely

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Tässäpä blogissa ei ole koskaan jaettu yhtäkään pukeutumisvinkkiä ja tuskin jaetaan jatkossakaan. Tämä on siis se sääntöä vahvistava poikkeus.

Tänään aukeavan uuden Amos Rex -taidemuseon avajaisnäyttely kutsuu katsojan osaksi leikkiä visuaalisella ilotulituksellaan. Tokiolainen taidekollektiivi teamLab tahtoo laajentaa taiteen käsitettä ja luoda yhteyttä ihmisiin digitaalisen teknologian avulla. Virtuaalitaidetta tässä mittakaavassa ei ole nähty Suomessa aiemmin. Ota mallia aasialaisista ja pukeudu niin, että saat kaiken irti näyttelystä! 

Katselin osin samoja Amos Rexissä nähtäviä teamLabin teoksia vuosi sitten Pekingissä, kaupungin nykytaidekeskittymässä 798-alueella. Koska aasialaiset ovat mestareita ottamaan selfieitä, moni vierailija oli panostanut näyttelyyn myös pukeutumalla. Kiinalaiset poseerasivat valkoisissa asuissa niin, että sulautuivat valokuvissaan saumattomaksi osaksi väriheijastuksia. Hetkittäin vaikuttikin, että näyttelyyn olisi ensisijaisesti tultu vain napsimaan kuvia.

Suomalaiset ovat onneksi ehkä hieman hillitympiä kännykameroidensa kanssa – mutta toisaalta, mitä suotta, tähän näyttelyyn ei kannata myöskään astella turhan vakavissaan. Pistä valkoinen paita vaan päälle ja hyppää osaksi teosta... kunhan myös muistat nauttia näyttelystä kaikilla aisteillasi ja annat taiteen virrata ympärilläsi!

Amos Rex houkuttelee paikalle tosissaan myös nuoria: sisäänpääsy museoon on ilmainen alle 18-vuotiaille.

Kuvat: teamLab / Amos Rex

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Kuvassa: Niko Luoman Adaptations-sarja

Niin kauan kuin on kesänäyttelyitä, on kesää vielä jäljellä. Elokuun ajan ainakin, sillä esimerkiksi Oriveden Taidekeskus Purnu pitää ovensa auki yleisölle joka päivä 12.8. asti, ja Mäntän kuvataideviikot jatkuvat aina 31.8. saakka. Teimme visiitit näihin jo juhannuksen kynnyksellä, mutta hyvin ehtii siis edelleen nauttia kotimaisesta taiteesta keskellä kansallisromanttisia luontomaisemia.

Radoslaw Gryta: Pitkä odotus, 2010–

Taidekeskus Purnu

Purnun pieni paviljonkien keskittymä keskellä metsää on mitä suloisin ilmestys. Edellinen käyntini oli jo seitsemän vuoden takaa, joten oli aikakin käydä täällä uudelleen. Galleriahyppelystämme mieleeni jäivät erityisesti Radoslaw Grytan hiljalleen kehittyvä installaatio Pitkä odotus, Tuula Lehtisen herkullisen makeat posliinikengät ja Grönlund-Nisunen-taiteilija-duon Unstable Matter -teos, jonka kallistuvalla tasolla vierivät kuulat loivat tunteen hetkestä valtameren äärellä.

Tuula Lehtinen: Sko, 2017–2018

Paula Ollikainen

Koen Vanmechelen: Cosmopolitan Chicken Project

Mäntän kuvataideviikot

Vastoin odotuksia Mäntän kuvataideviikojen varsinaisen pääkallopaikan, Pekilon, anti jäi vaisuksi, lukuunottamatta Timo Wrightin hypnoottista, kokeellista Ex Nihilo -tieteisdokumenttia (2017).  Suurimmat elämykset koimmekin Mäntän pysyvissä museoissa. Serlachius-museoiden Göstan pihalla vastaanotti hieman yllättävä teos, belgialaisen Koen Vanmechelenin risteytysprojekti, kosmopoliittikanala. Sisällä Göstassa kiinnosti eniten Eija-Liisa Ahtilan Mahdollinen rakkaus -videoinstallaatio, jossa esiintyy näyttelijä Matleena Kuusniemi. Gustaf-museossa odotti taideretkemme ehdoton huippu: Elina Brotheruksen humoristinen ja leikkisä Playground/Leikkikenttä-näyttely – älä vaan missaa tätä, jos liikut Mäntän suunnilla!

Eija-Liisa Ahtila: Mahdollinen rakkaus

Elina Brotherus: Playground/Leikkikenttä

Elina Brotherus: Playground/Leikkikenttä

Majoitusvinkki: Peltolan luomutila

Loppuun vielä vinkki majapaikasta läheltä Mänttää! Pidimme kovasti ystävällisen perheen ylläpitämästä Peltolan Luomutilasta järven rannalla Vilppulassa. Yövyimme siellä kauniin vanhan aittarakennuksen talonpoikaishenkisessä huoneessa. Naapurina pihamaalla oli kanoja ja kukkoja, ja aamulla majatalon vieraat kokoontuivat aamiaiselle päärakennukseen, jossa talon vanhin isäntä kertoili leppoisasti keinutuolista käsin tarinoitaan Suomen historian eri vuosikymmeniltä.

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Antaudu sanojen vieteltäväksi kaupungin kesäillassa.

Helsinki Spoken Word on uusi klubi, joka tuo kotimaisia ja kansainvälisiä lavarunoilijoita Korjaamolle. Iltojen monipuolinen esiintyjäkaarti avaa esittävän sanataiteen eri puolia kuten äänenkäyttöä, sanoilla leikkimistä, identiteetin tutkiskelua, rytmiä ja riimittelyä. Mukana voi olla myös laulua, kitaransoittoa tai videotaidetta.

Kuvissa näkyvät historian ensimmäisellä Helsinki Spoken Word -klubilla toukokuussa esiintyneet helsinkiläinen Elsa Tölli ja brittiläinen Caleb Femi. Seuraavaa klubi-iltaa vietetään tämän viikon torstaina. Silloin lavalle astuvat Anthony Joseph (UK), Djami Sezostre (BR), Victoria Odum (FI) ja Laura Eklund Nhaga (FI). Illan juontaa Helsingin lavarunousskeneä aktiivisesti kehittänyt Harri Hertell.

Rentoudu, ota lasi viiniä, ja anna puhujien johdattaa ajatuksesi virtaamaan aivan uusiin suuntiin!

Helsinki Spoken Word 14.6. Korjaamon Vintillä, ovet 19.30, showtime 20.00, liput 10,50 € / 12 €, lisätietoja löydät Korjaamon sivuilta.

Muita kesävinkkejä:

Taideretki Vantaalle: Nissbackan kartanon veistospuisto

Muumimaisemia maan laidalla – Söderskärin majakkasaari

Ladataan...
Pikkuseikkoja

Ei ole pakko lähteä edes maakuntiin saakka, jos tahtoo nauttia kesätaidenäyttelystä luonnon keskellä. Nissbackan veistospuisto avaa ovensa jälleen täksi kesäksi.

Teimme viime kesän lopussa pyöräretken Vantaalle katsomaan kuvataiteilija Laila Pullisen (1933–2015) töitä. Kaunista veistospuistoa ja sukutilaa pyörittää nykyään taiteiijan poika Jean Ramsay. Veistoksia on siroteltu pitkin kaunista tonttia, ja kävijät pääsevät tutustumaan myös Pullisen ateljeehen, josta löytyy mm. räjäytystekniikalla ja ampumalla – aivan ranskalaisen Niki de Saint Phallen tyyliin – tehtyjä kuparireliefejä.

Tänä kesänä puistossa aukeaa 3.6. Laila '58: kuvanveistäjän ensiaskeleet -näyttely, joka palaa 60 vuoden taa muistelemaan Pullisen ensimmäistä yksityisnäyttelyä. Puisto on avoinna kesäkauden, 1.6.–1.9., ke 12–18 ja su 12–16. Sunnuntaisin puistossa on opastettu kierros klo 14.

Ota piknikviltti mukaan ja nauti eväät oman suosikkipatsaasi varjossa!

Nissbackan kartanon veistospuisto, Sotungintie 4, Vantaa

Nissbacka.com

Lue myös:

Muumimaisemia maan laidalla – Söderskärin majakkasaari

Pages