Rachel Cuskin upea trilogia sekä muita poimintoja Helsinki Litin kansainvälisiltä vierailta

Jos olisin teini, käyttäisin ilmaisua LIT! Viikonloppu on kirjatoukkien juhlaa, kun Helsinki Lit tuo taas Savoy-teatteriin joukon kansainvälisiä kaunokirjailijoita keskustelemaan suomalaisten kirjailijoiden, toimittajien ja kulttuuripersoonien kanssa. Luvassa on varmasti tälläkin kertaa viisaita ja innostavia keskusteluja kirjallisuudesta ja elämästä.

Tällä kertaa odotan kaikista eniten Rachel Cuskin näkemistä, sillä oman kirjakevääni merkittävin kokemus oli Cuskin romaanitrilogian maailmaan hyppääminen. Keräsin alle kirjavinkit myös muutamalta muulta ulkomaiselta Helsinki Lit -vieraalta.

Rachel Cuskin kiitelty trilogia eli teokset Outline (Ääriviivat), Transit (Siirtymä) ja Kudos (vielä suomentamatta) vievät inspiroivalle matkalle keskustelusta toiseen. Cuskin trilogiassa erityistä on kerrontatapa, jossa hän häivyttää minä-muotoisen kertojan ja keskittyy henkilöhahmojen sisäisen maailman sijaan ”reaalimaailmaan”. Hän siis kuvaa vain sitä, mitä kertoja näkee ja kuulee ja mitä kohdatut henkilöt sanovat hänelle ääneen.

Fiktiivisen kirjasarjan minä-kertoja on brittiläinen kirjailija, jolla on saman tyyliset taustat kuin Cuskilla. Kertojan kulloisetkin elämäntilanteet avautuvat vaivihkaa ja melkein huomaamatta sarjan edetessä, sillä enimmäkseen kyse on muiden ihmisten elämäntarinoista, ihmissuhteista ja pohdiskeluista. Teokset koostuvat keskusteluista, joita kirjailija käy arjessaan kohtaamiensa ihmisten kanssa, kun hän pitää kirjoituskurssia Ateenassa, remontoi uutta kotia Lontoossa ja vierailee kirjallisuusfestivaaleilla nimettömäksi jätetyssä eurooppalaisessa kaupungissa.

Cuskin kerrontatapa on ovela eikä yksiselitteisesti ilmaise, ovatko kaikki keskustelukumppanit vain erityisen puheliaita luonteita tai kuinka paljon kertoja ohjaa heitä kysymyksillään jatkamaan. Kertoja kyllä vaikuttaa henkilöltä, jolle uskoudutaan ja joka omassa kommunikoinnissaan on sekä suora että lempeä. Toisinaan keskustelukumppanin puhetulva luo suorastaan hupaisan kuvan tilanteesta, esimerkkinä kirjailijahaastattelut, joissa haastattelijat puhuvat vain omista ajatuksistaan eikä haastateltu kirjailija näytä saavan lainkaan puheenvuoroa.

Huolimatta hullaantumisestani Cuskin trilogiaan, tänä vuonna lukemistani kirjoista kaikista kaunein ja pysäyttävin on ollut vietnamilaisen Kim Thúyn Ru-romaani (Gummerus, 2019). Sen runollinen ilmaisu on tiivistä ja samalla runsasta – sanomalla vähän se sanoo valtavan paljon. Ru kuvaa, millaista on elää kotimaassa yltäkylläisyydessä, matkata veneellä pakolaisleirille, muuttaa uuteen maahan ja aloittaa uusia elämä. Se kertoo vanhemmista ja lapsista, kulttuurien välisistä eroista ja sopeutumisesta, juuristaan etääntymisestä ja sisällissodan arvista.

Ru vertaa asioita toisiinsa, ymmärtää eri puolia eikä tuomitse. Yksinkertaisuudessaan se tuntuu tiivistävän koko globaalin tarinan ihmisestä juuri nyt. Ru saa jonkinlaista jatkoa syksyllä – kustantajan sanoja lainaten ”itsenäisen sisarteoksen” – kun kirjailijalta julkaistaan seuraava suomennos nimeltä Vi.

Parhaillaan luen norjalaisen Nina Lykken juuri suomennettua satiiria Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus, 2019). Satuin juuri ennen sitä lukemaan ranskalaisen Michel Houellebecqin romaanin Maasto ja kartta. Siirtymä siitä Lykken teokseen oli yllättävän sujuva, sillä molemmissa käsitellään mustanpuhuvasti nykymaailman menoa. Kun Houellebecqillä skaala on laaja ja teos kommentoi koko länsimaisen yhteiskunnan eri aspekteja, keskittyy Lykke henkilökohtaisempaan kokemukseen.

Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo keskiluokkaisista hyvinvoivista ihmisistä, pariskunnasta ja sinkusta, jotka ovat saavuttaneet tavoitteensa ja elävät mukavaa elämää, mutta jotain silti puuttuu, tai siltä ainakin kaikista tuntuu. Lykken ja Houellebecqin teoksia yhdistää myös se, että vaikka ne ovat läpeensä täynnä mustaa huumoria, en ajoittain osaa edes nauraa sille, koska kuvaillut ilmiöt ja asiat tuntuvat niin todellisilta – mitä se sitten ikinä kertookaan omasta maailmankuvastani.

Viime kesänä luin mökkimaisemissa André Acimanin Call Me By Your Name’in, tietenkin kyseisen elokuvan innoittamana. Pohjois-italialaisen pikkukaupungin hellekesään vievä romaani onkin mitä parhainta lomalukemista. Kirjassa tosin aikajänne on pidempi kuin elokuvassa ja vaikka kuvaus keskittyy kesään, jolloin Elio tapaa Oliverin, tarina etenee loppupuolella vielä 20 vuotta pidemmälle. Alkuperäisteoksen kautta Elion rakkaus Oliveriin avautuu huomattavasti syvemmin ja osoittautuu suorastaan pakkomielteiseksi.

Totuus kuitenkin on, että pidin itse jopa enemmän elokuvasta. Luca Guadagninon ohjaamana ja James Ivoryn käsikirjoittamana se tuntui tiivistävän kaiken olennaisen (tiedän, että toiset ovat tästä eri mieltä). Jos olet äänikirjojen ystävä, Acimanin teoksen voi muuten kuunnella Oliveria esittävän Armie Hammerin lukemana.

Ennakkokappale Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei -romaanista saatu kustantajalta.

Lue myös

Rauhoittumisen ja inspiraation hetkiä – Helsinki Lit 2016

Kirjojen ystäville: koe ihana Helsinki Lit! – Helsinki Lit 2017

Helsinki Litissä 2019 vieraileva Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja sen jälkitunnelmista syntynyt Sivuhenkilö

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *