Juha Itkosen jatko-osaromaani Palatkaa perhoset

palatkaa.JPG

Juha Itkosen huhtikuussa ilmestynyt romaani Palatkaa perhoset on mielenkiintoinen tapaus. Se on suoraa jatkumoa kirjailijan 11 vuotta sitten ilmestyneelle, runollisesti nimetylle läpimurtoteokselle Anna minun rakastaa enemmän. Uusi romaani vie takaisin samaan maailmaan, tuttujen henkilöhahmojen pariin. Myös näiden elämässä aika on kulunut, mutta vähitellen lukijalle avataan koko tarina alkaen siitä, mihin se edellisessä kirjassa päättyi.

Antti Salokoski yrittää nyt kirjoittaa kirjaa ja käy samalla läpi viimeisten vuosien tapahtumia. Toisaalla muusikko Suvi Vaahtera ja tämän tytär Rosa sekä äiti Leena sovittavat yhteistä arkea Suvin epäsäännölliseen työrytmiin. Kirjan tapahtumapaikkoina ovat suurimmaksi osaksi Los Angeles ja Lontoo, toisinaan myös Tokio ja Espoo. Jatko-osaromaanissakin eletään kiinteästi musiikkimaailmassa.

Palatkaa perhoset alkoi ehkä aavistuksen vaisusti, mutta osoittautui lopulta erittäin mukaansatempaavaksi. Tarinan edetessä pidemmälle kielikin käy yhä irroittelevammaksi. Myös monet keskiluokkaisuuden kliseet ja kuvitellut medioiden siteeraukset saivat hymistelemään. Ensin mietin, ilkkuuko Itkonen enemmän muusikoita ja kirjailijoita vaiko näitä haastattelevia toimittajia, mutta pian totesin, että pilkka on tasapuolista – niin edellä mainituille kuin kauniita kotia sisustavia espoolaisuraäitejä ja ”Arkadiankadun ja Runeberginkadun kulmassa kloonattuja miehiä” kohtaan. 

Itkonen tuntuukin tulkintani mukaan ironisoivan uudessa kirjassaan kaikkia käsittelemiään aiheita: musiikkifanitusta, vanhan ajan rocktähteyttä, keskiluokkaista espoolaisuutta, angstisia pikkukaupunkitaustoja, bisnesmaailman uraohjuksia, bloggaajia, toimittajia, keski-iän kriisiä. Ainoa, joka saa kirjailijan käsissä lempeämmän kohtelun, on kuusikymppiseksi ikääntynyt, vastuuntuntoinen Leena isöäidin roolissaan.

Iva ei kuitenkaan ole itsetarkoitus kirjan henkilöiden kuvailussa vaan jokaisen osalta nähdään myös tämän inhimillinen, sympaattinen puoli. Lopulta koko tarinan määrääväksi tekijäksi nouseekin se, josta kaikki kirjassa viitattu rockmusiikki on saanut inspiraationsa: rakkaudesta. On vain kaksi ihmistä, erilaisissa elämissä, molemmat hakien omilla tahoillaan samaa, toisinaan monimutkaista ja välillä niin yksinkertaista asiaa.

Kommentit (4)
  1. Oon ihan täysin samaa mieltä, varsinkin alusta, ironiasta ja rakkaudesta. Oon myös miettinyt kirjaa monesti sen lukemisen jälkeen mikä on aina hyvä merkki. Ja sitäkin jos Itkonen tosiaan kymmenen vuoden päästä kirjoittaa vielä yhden, en tiedä, jotenkin virkistävää tämmöinen tarinoiden ja henkilöiden kuljettaminen.

    1. Kiva kuulla, että oli samankaltaiset tuntemukset kirjasta. Jotain hyvää kirjassa (niin kuin leffassakin) on tosiaan yleensä oltava, jos sitä jää jälkikäteen kelailemaan.

      Hauska ajatus, jos tämä olisikin trilogia, jolle on tulossa vielä joskus päätös, tällaista mahdollisuutta en osannut lainkaan ottaa huomioon! Siinä kohtaa tulisi jo vähän Rakkautta ennen… -trilogian viboja 🙂

      1. Itkonen sanoikin jossain haastiksessa että idea tähän jatko-osaan alkoi syntyä myös noiden leffojen myötä, että sinänsä ei olisi ihme 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *