Paavo Westerbergin Sinivalas kasvaa nimensä mukaisiin mittoihin
Pääsin katsomaan Paavo Westerbergin kirjoittamaa ja ohjaamaa uutuutta Sinivalas tuoreeltaan ensi-iltaan*. Esitystä edeltävällä bloggariklubilla Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho luonnehti näytelmää tšehovilaiseksi. Sitä se tosiaan on.
Sinivalaan kantavia teemoja ovat ihmisen yksinäisyys, merkityksen kaipuu ja tulevaisuutta kohtaan tuntemat toiveet ja pelot. Juonta merkittävämpää ovat henkilöiden suhteet itseensä ja toisiinsa, dialogi ja tuokiokuvat. Suurimmat muutokset tapahtuvat henkilöiden pään sisällä, eivät ulkoisesti. Ja onpa alkuasetelmasta bongattavissa myös ns. klassinen ”Tšehovin asekin” eli mitäänsanomaton yksityiskohta, jolla paljastuu olevan merkitystä tarinan lopun koittaessa.
Sinivalas tuo itseasiassa vahvasti mieleen Westerbergin Tšehov-sovituksen Kolmesta sisaresta, ei vain teemojensa puolesta vaan myös digitaalisuutta painottavan toteutuksensa osalta. Lisäksi päärooleissa nähdään samoja henkilöitä: upeat Elena Leeve ja Emmi Parviainen luovat Sinivalaan hengen.
Westerbergin uutuudessa digikamerat ja suuret kuvaruudut lavan yllä muodostavat yllättävänkin suuren ja erottamattoman osan koko näytelmää: ainakin puolet tapahtumista esitetään niiden kautta. Voisikin olettaa, että Westerberg jos kuka pystyisi houkuttelemaan teatteriin myös nuorempaa sukupolvea. (Ensi-illassa yleisö tosin koostui suurelta osin kokeneesta katsojakaartista mukaan lukien edessämme istunut presidentti Tarja Halonen.)
Sinivalas on viittaus suureen kalaan, jonka vatsaan Joona joutuu raamatullisessa kertomuksessa, ja muun muassa symboli ihmisen hotkaisevalle ilmastonmuutokselle. Näytelmä alkaa hillityltä vaikuttavasta parisuhdedraamasta, laajenee pian perhedraamaksi ja päätyy käsittelemään suuria inhimillisyyttä koskevia teemoja. Miljöön tarjoaa saari Itämerellä. Lopussa pohditaan myös sitä, miten asiat kirjoitetaan ja voisiko ne mahdollisesti kirjoittaa uusiksi.
Kokonaisuus iski minuun, on virkistävää nähdä Suurella näyttämöllä näitä uudenlaisia monimediaisia toteutuksia. Myös musiikki täydentää tunnelmia. Kun Elmer Bäck alkaa kaljoittelun lomassa laulaa APA-tölkkiin House of the Rising Sunia, on hetki juuri hyvällä tavalla mahtipontinen.
Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri
* Kutsu näytelmän ensi-iltaan saatu osana Kansallisteatterin ja WSOY:n bloggariklubia.
Tällä viikolla minua harmitti. Luin Anna-Kaari Hakkaraisen uuden romaanin Dioraama* (Tammi, 2019) ja mietin sitä, kuinka satunnaisesti valtakunnallinen media nostaa hyviä kotimaisia kaunokirjoja esiin.