Parasta kotimaista kaunokirjallisuutta juuri nyt: Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama

Tällä viikolla minua harmitti. Luin Anna-Kaari Hakkaraisen uuden romaanin Dioraama* (Tammi, 2019) ja mietin sitä, kuinka satunnaisesti valtakunnallinen media nostaa hyviä kotimaisia kaunokirjoja esiin.

Sekä Miki Liukkosen että Harry Salmenniemen viimeisimpiä teoksia kehuttiin kovasti Helsingin Sanomissa. Jälkimmäinen innostuttiin nimeämään jopa parhaaksi kotimaiseksi kaunoksi juuri nyt. Sattumalta näiden molempien kirja-arvostelujen kohdalla päädyttiin vilauttelemaan amerikkalaisen kulttikirjailijan David Foster Wallacen nimeä, leikitäänhän niissä oikein alaviitteillä.

Hakkaraisen uutuus, Dioraama, sen sijaan melkein sivuutettiin suurissa lehdissä, joskin Suomen Kuvalehti kiitteli teosta ja maakuntatasolla Turun Sanomat kirjoitti teoksesta positiivisen arvion (romaani sijoittuu suurimmaksi osaksi juuri Turkuun). Lisäksi journalistisia medioita täydentävät nykyään onneksi kirjablogit, joissa Hakkaraisen teos nostettiin ihastellen esiin.

Silti jäin pohtimaan, että ei kai Wallaceen liitetty innovatiivinen ja kokeileva kerronta voi typistyä tarkoittamaan alaviitteiden ylenmääräistä käyttöä? Mitäpä jos Wallacen nimi heitettäisiin kerrankin ilmoille, kun tarkastellaan taidokasta naiskirjailijaa, joka testaa kerronnan rajoja ihmeellisen vaivattoman näköisesti? Sillä niin Hakkarainen runsaalla ja kaunokielisellä tekstillään tekee: hän herättää henkiin biologisen museon dioraamojen eläimistön ja kasviston, kietoo niihin erään ihmissuhteen tarinan sekä arvuuttelee, voiko inhimillisen kokemuksen ohjelmoida koneelle, voiko rakkauden muuntaa binääriluvuiksi.

Kirjan kerronta myös muistuttaa, kuinka epäluotettavia muistikuvat ja yksityiskohdat voivat olla. Samalla se leikittelee postmodernistisesti persoonapronominien vaihdoksilla erottaen henkilöt niille asetetuista rooleista ja häivyttäen tarinan todellisuuden ja sen jäljentämisen välisen rajan.

Siinä, missä kirjailijan edellinen romaani Kristallipalatsi saattoi tuntua hieman pinnalliselta – ehkä väistämättä, olihan sen aiheena estetiikka ja pinnallisuus – Dioraamassa on hypätty niin syvään päähän, ettei sieltä noin vain nousta ylös. Kirjainstagramissa ja -blogimaailmassa onkin varoiteltu, että teos on vaikea. Ennemmin sanoisin, että teos ei sorru selittämään vaan jättää asiat lukijoidensa oivallettaviksi ja tulkittaviksi. Itse asiassa teoksen lukeminen on jopa miellyttävää, sillä sen luvut ovat keskimäärin vain noin neljän sivun mittaisia. Lukuja voikin nauttia sopivina annoksina jaksotellen, jos siltä tuntuu. Itse en malttanut, sillä tarina vei mennessään.

Ja aivan lopuksi, varmuuden vuoksi: ethän ymmärrä edellistä vuodatustani väärin. Luen mielellään myös Liukkosen ja Salmenniemen teoksia.

* Kirja saatu kustantajan bloggaajatapahtumassa joulukuussa 2019.

Lue lisää

Salainen lasipuutarha – Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi -romaani (2016)

Kommentit (2)
  1. Ah, Dioraama oli, ja on!, niin ihastuttava, niin kysyvä ilman suoria ja oikeita vastauksia. <3

    Ja erittäin totta tuo, että vain suuria medioita seuraamalla tämä(kin) teos olisi jäänyt minulta huomaamatta ties kuinka pitkäksi ajaksi, mutta onneksi on olemassa instgramin ja blogien kirjayhteisöjä, joista jo nykyään bongaa parhaat lukuvinkit. Myönnän myös jättäneeni Liukkosen kehutun uusimman kesken sen huonouden vuoksi, joten ehkäpä ne Hesarien ynnä muiden kirjasuositukset eivät edes ole minulle suunnattuja.

    https://astuharhaan.wordpress.com/

    1. Joo, Dioraama jättää aivotyötä myös lukijalle ja se on hienoa!

      Mä pidin Liukkosen Hiljaisuuden mestarista huomattavasti enemmän kuin aiemmasta eli O:sta. Näen, että Liukkosella on vahva oma tyylinsä, mutta se ei vaan puhuttele mua. Ja sama fiilis jää välillä Hesarin kulttuuriarvioista, tai ainakin tiettyjen kriitikoiden teksteistä. Kuten todettu, onneksi on kirjasome. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *