Vuosi sitten sukelsin Cristina Sandun esikoisteokseen Valas nimeltä Goliat (2017), nyt hörpin uuden pienoisromaanin Vesileikit (2019). Molemmat kuvaavat erilaisissa maissa ja kulttuureissa elämistä sekä naiseksi varttumista mutta aivan eri teholla.

Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt Valas nimeltä Goliat on jotain ihan erityistä. Sen kerronta virtaa vaivattomasti, jokainen lause ja virke on huolella muotoiltu ja liitetty toisiinsa. Niiden kautta piirtyy runsas ja runollinen kudelma, johon sisältyy yhden naisen kasvutarina, sukutarina ja rakkaustarina osana itä-eurooppalaista historiaa.

Vesileikit sen sijaan, kenties myös kovien odotusteni vuoksi, vaikutti valjulta. Kuuden päähenkilönä uiskentelevan tytön tarinat valuivat sormieni läpi merkityksettöminä, kieli töksähteli. Aloin pohtia, oliko esikoiskirjalla reippaampi kustannustoimittaja tai onko kirjoittajan kosketus suomen kieleen löystynyt ulkomailla asuessa. Oikeastaan tuntui, että teos oli vasta luonnos, josta voisi tulla jotain paljon suurempaa.

Varmuuden vuoksi kaivoin vielä esikoisteoksen kirjahyllystäni ja selailin sen läpi. Tahdoin varmistua, oliko se sisällöltään niin rikas ja kieleltään niin kaunis kuin muistin. Ja kyllä, oli se. Valas nimeltä Goliatin sivuille oli edelleen aivan yhtä helppoa upottautua kuin ennenkin. Kannattaa kokeilla!

Vuoden 2019 päätteeksi tein retken Pietariin ja luin suuren venäläisen klassikon Rikoksen ja Rangaistuksen. Oli siis käytävä myös Fjodor Dostojevskin kotona.

Dostojevski asui Pietarissa useissa osoitteissa ja niistä viimeisestä, siellä missä mies kirjoitti Karamazovin veljekset, on tehty kirjailijan kotimuseo. Hämärä huoneisto on palautettu muistuttamaan Dostojevskin aikaista ulkoasuaan ja sisustettu aikakauden ja suvun huonekaluilla. Useasti muuttanut kirjailija suosi askeettista tyyliä.

Aitojakin Dostojevskille kuuluneita esineitä asunnosta löytyy kuten lasikuvun alle säilötty Dostojevskin hattu, kirjoitusvälineitä ja savukepaketti, johon kirjailijan tytär kirjoitti 28. tammikuuta 1881 lauseen ”Isä kuoli tänään”. Eteisen seinästä on myös raaputettu esiin perheen asumisen aikaista tapettia.

Iltaihmisenä ilahduin oppiessani museossa, että Dostojevski pystyi keskittymään kirjoittamiseen vain yöaikaan. Tällä oli säännöllinen päivärytminsä mutta myöhäinen sellainen.

Perheellä oli tapana illallistaa kuudesta seitsemään, jonka jälkeen Dostojevski otti omaa aikaa, poltti savukkeita ja kävi iltakävelyllä. Yhdentoista maissa kirjailija alkoi kirjoittaa ja jatkoi aina aamuviiteen tai -kuuteen saakka.

Pienet yksityiskohdat tekevät suuristakin neroista sympaattisia. Dostojevskista oli kuulemma mukavaa ostella torilta hedelmiä ja muita herkkuja, hän tahtoi teensä niin vahvana, että teki sen aina itse ja nautti kahvinsa tulikuumana.

On tavallista, että historian suurten miesten rinnalla on ollut omistautuva vaimo. Dostojevskin toinen vaimo, Anna, tuki merkittävästi miehensä uraa ja mm. editoi, uudelleenkirjoitti ja myi miehensä teoksia.

Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumien pyöriessä voimakkaasti mielessämme seurasimme myös Raskolnikovin jalanjäljissä talolle, jossa henkilöhahmo asui ja laskimme sieltä iltahämärissä askelia rikospaikalle kanavan varressa. Raskolnikovilla taisi olla pidemmät askeleet, mutta lisäksi sekoilimme reitissä ja sillan ylityksessä niin, että askeleita kertyi 730:n sijaan yli tuhat. (Netistä löytyy toki karttoja, joilla voisi seurata enemmänkin Raskolvikovin reittejä läpi kaupungin.)

Kunnioitimme myös erästä toista Dostojevskin suurta romaania, Idioottia, nauttimalla drinkit ja ilmaiset vodkashotit kirjan mukaan nimetyssä ja turistien vahvasti suosimassa The Idiot -ravintolassa.

Valitettavasti emme voineet omistaa viiden päivän reissuamme kokonaan Dostojevskille, sillä tahdoimme nähdä myös keisarillista Pietaria. Siksipä seuraavalle kerralle jäi vielä mm. Dostojevskin leposijalla vierailu Tihvinän hautausmaalla.