Parasta kotimaista kaunokirjallisuutta juuri nyt: Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama
Tällä viikolla minua harmitti. Luin Anna-Kaari Hakkaraisen uuden romaanin Dioraama* (Tammi, 2019) ja mietin sitä, kuinka satunnaisesti valtakunnallinen media nostaa hyviä kotimaisia kaunokirjoja esiin.
Sekä Miki Liukkosen että Harry Salmenniemen viimeisimpiä teoksia kehuttiin kovasti Helsingin Sanomissa. Jälkimmäinen innostuttiin nimeämään jopa parhaaksi kotimaiseksi kaunoksi juuri nyt. Sattumalta näiden molempien kirja-arvostelujen kohdalla päädyttiin vilauttelemaan amerikkalaisen kulttikirjailijan David Foster Wallacen nimeä, leikitäänhän niissä oikein alaviitteillä.
Hakkaraisen uutuus, Dioraama, sen sijaan melkein sivuutettiin suurissa lehdissä, joskin Suomen Kuvalehti kiitteli teosta ja maakuntatasolla Turun Sanomat kirjoitti teoksesta positiivisen arvion (romaani sijoittuu suurimmaksi osaksi juuri Turkuun). Lisäksi journalistisia medioita täydentävät nykyään onneksi kirjablogit, joissa Hakkaraisen teos nostettiin ihastellen esiin.
Silti jäin pohtimaan, että ei kai Wallaceen liitetty innovatiivinen ja kokeileva kerronta voi typistyä tarkoittamaan alaviitteiden ylenmääräistä käyttöä? Mitäpä jos Wallacen nimi heitettäisiin kerrankin ilmoille, kun tarkastellaan taidokasta naiskirjailijaa, joka testaa kerronnan rajoja ihmeellisen vaivattoman näköisesti? Sillä niin Hakkarainen runsaalla ja kaunokielisellä tekstillään tekee: hän herättää henkiin biologisen museon dioraamojen eläimistön ja kasviston, kietoo niihin erään ihmissuhteen tarinan sekä arvuuttelee, voiko inhimillisen kokemuksen ohjelmoida koneelle, voiko rakkauden muuntaa binääriluvuiksi.
Kirjan kerronta myös muistuttaa, kuinka epäluotettavia muistikuvat ja yksityiskohdat voivat olla. Samalla se leikittelee postmodernistisesti persoonapronominien vaihdoksilla erottaen henkilöt niille asetetuista rooleista ja häivyttäen tarinan todellisuuden ja sen jäljentämisen välisen rajan.
Siinä, missä kirjailijan edellinen romaani Kristallipalatsi saattoi tuntua hieman pinnalliselta – ehkä väistämättä, olihan sen aiheena estetiikka ja pinnallisuus – Dioraamassa on hypätty niin syvään päähän, ettei sieltä noin vain nousta ylös. Kirjainstagramissa ja -blogimaailmassa onkin varoiteltu, että teos on vaikea. Ennemmin sanoisin, että teos ei sorru selittämään vaan jättää asiat lukijoidensa oivallettaviksi ja tulkittaviksi. Itse asiassa teoksen lukeminen on jopa miellyttävää, sillä sen luvut ovat keskimäärin vain noin neljän sivun mittaisia. Lukuja voikin nauttia sopivina annoksina jaksotellen, jos siltä tuntuu. Itse en malttanut, sillä tarina vei mennessään.
Ja aivan lopuksi, varmuuden vuoksi: ethän ymmärrä edellistä vuodatustani väärin. Luen mielellään myös Liukkosen ja Salmenniemen teoksia.
* Kirja saatu kustantajan bloggaajatapahtumassa joulukuussa 2019.
Lue lisää
Salainen lasipuutarha – Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi -romaani (2016)