Pikkusiskon itkuvirsi – inspiraatio ”Itkuvirret auttavat tunteilemaan terveellisesti” artikkelista

Vahvuus ei sulje pois itkua. Julkisesti en usko, että kukaan tosin on nähnyt minun itkevän kuin isäni hautajaisissa. Mutta Ylen sivuilta bongattu artikkeli ”Itkuvirret auttavat tunteilemaan terveellisesti” puhui kyllä tolkkua asiaa vahvalle ihmiselle. Pitäisi antaa itkun tulla. Se puhdistaa.

”Vanhakansa oli fiksua, nimittäin kunnon itkunpuuska laskee stressihormoni kortisolin määrää, syke ja verenpaine laskevat ja hengitys tasaantuu. Japanilaisen tutkimuksen mukaan itkeminen tuottaa myös kipua lievittävää endorfiinia.”

Ja tämän blogikirjoituksen inspiraationa oli:

”Itkun pidättely ja tunteiden patoaminen voivat synnyttää fyysisiä oireita, kuten pää- ja selkäsärkyä. Pahimmillaan pidättely voi aiheuttaa jopa kakkostyypin diabetesta, sydänsairauksia ja lihavuutta.

Kun tunne saa purkautua, pääsevät tilalle helpotus ja huojennus. Itkun syy on kuitenkin hyvä tietää, nimittäin loputon parkuminen ja vellominen tiedottomassa itkussa voivat hajottaa mieltä.”

Olen toki puhunut varhaisesta aikuisuudestani veljeni sairastumisen myllerryksessä. Helposti annan kuvan siitä, että sopeutuminen olisi ollut helpompaa kuin se oli.

Mutta jos yhtään tarkemmin ajattelee, niin ei se tietenkään ole mitenkään helppoa. Se hajottaa koko elämän miljooniksi sirpaleiksi koko perheellä, mutta luonnollisesti vanhempien fokus on enemmän sairastuneessa ja näin sisarus sitten yrittää alkaa liimailemaan niitä miljoonia sirpaleita takaisin yhteen osin perheen kanssa ja osin itsekseen.

Ei kuitenkaan ystävien kanssa, ei ainakaan minun tapauksessani. En kyllä pyytänytkään ja koen, että kun kaikki olimme niin nuoria niin eivät he olisi käsittäneet sen enempää kuin minä.

Kaiken lisäksi olisin voinut päätyä joksikin outolinnuksi, jota ei huolita mukaan jos heittäytyy parikymppisenä liian raskaita ja syviä miettimään kun pitäisi olla hauskaa. 

Itkuvirteni on Sian Chandelier, tuo kappale, jonka sanomaa monikaan ei kuuntele. Se on vain hittibiisi monelle, hauskapitoa, jeee-jee roikutaan kattokruunusta ja naukkaillaan skumppaa. Party, party funfun! Mutta eihän sen biisin sanoma ole ollenkaan tuo, se on minun elämäni varhaisaikuisuudessani, monta vuotta. Kun sitä maailman sirpaloitumista ja tuskaa opetteli hyväksymään, kun kaikki oli kuin ennenkin ja sitten taas toisaalta ei mitenkään.

”Party girls don’t get hurt, can’t feel anything when will I learn, I push it down, I push it down.”

• Niin, se mielen turruttaminen hauskanpidon maskeeraamana, työnnetään kaikki paha sivuun.

”I’m the one ”for a good time call”, phones blowing up, they’re ringing my doorbell, I feel the love, I feel the love”

• Hauskan pitäminen oli koukuttavaa, etenkin kun opintoihin oli vaikea keskittyä tuossa tilanteessa niin ”kavereita” löytyi.

 

”I’m gonna swing from the chandelier, I’m gonna live like tomorrow doesn’t exist, like it doesn’t exist! I’m gonna fly like a bird through the night, feel my tears as they dry.”

• Tuttu tuo surrealistinen tunne, kaikki näkevät sinut aivan toisin kuin miltä sinusta tuntuu, koska et pysty käsittelemään surua ja mullistusta. Kyyneleet yrittää pitää loitolla ja korvata maailmanlopun tunteita jollain muulla.

 

”But I’m holding on for dear life, won’t look down, won’t open my eyes. Keep my glass full until morning light, cause I’m just holding on for tonight. Help me, I’m just holding on for dear life.”

• Niin, sitä vain epätoivoisesti jotenkin yrittää pitää elämästään kiinni, sellaisena kuin se OLI. Mutta ei, kun ei se koskaan palaa. Jonkun aikaa se tuntuuu vain helpommalta ajatella, että huomista ei ole ja on vain tämä hetki. Ja huomenna taas repeat ja repeat, toisto kuin oravanpyörässä. Ei kukaan kuule sitä, auttakaa minua huutoa, jota ei sanota ääneen.

 

Niin sitä sitten nököttää käpertyneenä jossain mielenurkassa miettimässä miten miljoona sirpaletta voi edes saada takaisin yhteen?!?!?!

Saa ne! Mutta ei se ihan hetkessä tapahdu. Mutta kun pääsee lopulta siihen, niin sitten ollaankin jo tehty titaniumista!!!