Mielenmullinmallin maatias-ammattilaiset – me mielenterveysomaiset

Olen vakaasti sitä mieltä, että jossittelu ajan haaskaamista ja menneyttä ei voi muuttaa. Eikä tarvitsekaan.

Silti on yksi asia, joka välillä tulee mieleen kun joku asia siitä muistuttaa. Nuo asiat voivat olla työpaikalla työtoverin työuupumuksen ensimerkkien huomaaminen tai uuteen ihmiseen tutustuminen ja vain jostain syystä bongaa, että toinen on myös mielenterveysomainen tai toisella on kenties jotain mielenterveydellisiä asioita meneillään.

Niin, eli se jossittelu, ainoa jossittelu on että mitäpä jos en olisi niin herkkä huomaamaan näitä asioita. Jos en olisi kasvanut aikuiseksi omaa, veljeni ja vanhempieni mielentilaa tulkiten. Jos en olisi ottanut asioista niin paljon selvää ja itseopiskellut mielenterveysongelmista. (mitä tuskin itseasiassa olisin tehnyt ilman veljeni sairautta)

Niin, millaista olisi elämä jos ei näitä asioita miettisi niin paljon ja olisi niin herkkätuntosarvinen näiden suhteen. Jos vaikka bongaa vahingossa lääkkeitä toisen kylpyhuoneessa tms. niin en nyt välttämättä aina välittäisi tietää, mitä niillä hoidetaan mutta psyykelääkkeet nyt vaan ovat aika tuttuja sattuneesta syystä.

Sitten sitä taas miettii, että sanoisiko jotain vai onko ihan hiljaa. Voisiko olla avuksi vai voisiko kerrankin olla ihan vaan hiljaa, kun autettu on jo muita koko elämä. 

Valintoja, valintoja. Mutta onneksi iän myötä itselleen oppii antamaan tilaa ja armoa enemmän. Ei kenenkään tarvitse uhrata omaa elämäänsä auttaaksen toista, ei siitä ole lopulta kenellekään hyötyä.