Mitäs me vakoojat ja muita keräiltyjä kotkotuksia.

Absurdi. Jos valitsisin yhden sanan mikä kuvaa parhaiten sitä aikaa, kun veljeni kielsi olevansa sairas vaikka hänellä oli skitsofrenia diagnoosi, se olisi absurdi.

Ei sitä silloin siinä tilanteessa osannut sen enempää miettiä tai analysoida. Mutta voi hyvää päivää mitä kaikkea kotkotuksia sitä on ollut. Välillä miettii, että onko veljeni vai muu perhe ollut enemmän sekaisin!

Vakoilu. Olisiko ikinä tullut mieleenkään vakoilla omaa perheenjäsentä, säännöllisesti? No ei. Ei todellakaan. Mutta kyllä siinä kovasti oli järkeä ja se piti perhettä järjissään. Oli aika kun mania vei ja lujaa meni, rahat ja todellisuudentaju, urheilu. Hän ei pitänyt mitään kontaktia, eikä häntä saanut kiinni mitenkään. Ei avannut ovea jos kävi ovikelloa soittamassa.

Mutta kehitimme ovelan tavan, hän kun vainoharhaisuuttaan kulki terassin ovesta ulos ja jätti kaukalopallomailan pitämään ovea ulkoapäin kiinni. Niinpä tiesimme, että hän ei ole kotona kun maila pitää ovea kiinni. Silloin oli iskun paikka! Sisälle vaan katsomaan miltä paikat näyttävät, onko ruokaa jne.

Paikat oliva järkyttävässä, siis shokeeraavassa kunnossa. Huonekaluja oli pinottu oven eteen ettei sieltä olisi voinut päästä sisälle. Lattiapintaa ei edes näkynyt. Ruokaa ei ollut jääkaapissa. Pyykit pesemättä. Ja silti hän vain pyöräilee ympäri kaupunkia kuin hullu – noh sitähän hän olikin.

Jätimme ruokakasseja, kirjeitä. Kyllä hän ne ilmeisesti luki ja söi ruoat. Mutta kyllä sitä mietti kovasti, että entä jos mielenterveysongelmaisella ei ole perhettä, joka huolehtii vaikka vasten omaisen tahtoa???

Itse säpsähdin joka kerta kun kotoa oli soitettu, aina pelkäsin joka sekunti, että jotain on tapahtunut veljelleni. Monta vuotta. Aloin salaamaan kaikki oman elämäni huolet äidiltäni, etten kuormittaisi häntä lisää. Minähän olin se terve, ei minulla voi olla mitään huolia kun vertaa veljeeni. Eihän se tosin todellakaan noin mene.

Sitä vaan ei osaa ajatella järkevästi.

Yksi iltapäivä olin käymässä kotona, olin siis jo muuttanut omilleni lukion jälkeen, tulimme kaupasta yhdessä isäni ja äitini kanssa. Olimme puhuneet veljestäni ja tämä oli juuri se kerta kun vakoilimme häntä kun muutakaan ei voinut tehdä. Äitini murjaisi kauppakasseja sisään kantaessamme ”Tappais edes itsensä.” Me repesimme kaikki nauramaan. Todellakin absurdia. (toim.huom – myös absurdia veljeni kohdalla ajatella, että hän vahingoittaisi itseään fyysisesti ja täysi empatia ja tuki niille, kenellä tämä pelko on)

Kun elämä sekoaa, niin oudoissakin asioissa alkaa olemaan huumoria! Pakko olla, muuten pää hajoaa. Pakko pystyä nauramaan hyvin mustille asioille. Vitsihuumoria on riittänyt sen jälkeen paljon kun elämä muuttui mielenterveysomaiseksi. Monesti asioille, jotka vain toiset mielenterveysomaiset ymmärtävät.

Viimeisin oma kommenttini, jolle olen itse nauranut oli ”Siis se oli melkein kuin oikea keskustelu, mutta kyllä se jo lasketaan!” Ja olin sydän onnesta sykkyrällä.