Hengitä, älä jännitä

Kiire. Ainainen kiire. Onko meillä oikeasti kiire taikka hätä? Sitä kannattaa välillä pysähtyä aivan paikoilleen miettimään.

Yhteiskuntamme ihailee ahkeruutta, sitä, että ollaan koko ajan touhukkaita. Voihan sitä sitäkin olla, mutta sitä pitää hengittää ja vain pysähtyä välillä. Muuten siinä voi olla jopa mielenterveys horjumassa jossain vaiheessa.

Silmät kiinni, leuka rennoksi – ei purra hampaita yhteen – ja nenän kautta rauhallisesti neljään laskien vedämme henkeä aivan lantion pohjaan asti. Jaaaa sitten neljään laskien hengitetään se kaikki jännitys ja kireys ja hektisyys ulos. Niin, että tuntuu kuin aivan vajoaisi johonkin pehmeään ja lempeään.

Se on lempeys itseä kohtaan. Yhteys maailmaan. Hengittäminen on kaikki kaikessa mutta hektisyydessä, kiiressä taikka jännityksessä emme aina muista hengittää.

Itsekin ihailen tuttuani, joka on kunnon pallosalama täynnä energiaa. Mietin, että wau, olisinpa minäkin. 

Mutta sitten taas ei. Olen pohtija ja analysoija, tunteiden käsittelijä. Olenko aina ollut? En tiedä. Sen tiedän, että kokemukseni veljeni skitsoaffektiivisuuden kanssa ja isän yllättävä ALS kuolema kesken elämän ovat myllertäneet sisälläni niin kauan, että se on myös selviytymistä.

Miten pitää rentous, onnellisuus ja mennä omassa elämässään eteenpäin huolimatta siitä, että sairaus on integroituna päivittäiseen elämään ja kuolema tuli kylään. Näitä asioita tapahtuu meille kaikille, jossain vaiheessa elämää. En minä ole mitenkään erilainen kuin kukaan muukaan!

Mutta jos keskustelut rakkaan veljen kanssa ovat usein tällaisia ”Siinä lyhtypylväässä oli 314? Tiedätkö mitä se tarkoittaa?” minä ”no enpä taida tietää” hän innostuneena ”silloin siellä kentällä se oli se matka 3 ja toisaalla aika oli 3,14”. Jep, niinpä tietenkin! Onhan siellä toki paaaaljon muutakin, tuo vaan esimerkkinä. Eikä siinä mitään. Sellaista se nyt vain on. On meillä hauskaakin yhdessä!

Rennosti vaan!

Muistetaan hengittää kireydet ja kiire ulos kropastamme. Siitä kiittää mieli ja ruumis.