Mistä on pikkusiskon mieli tehty?
Tunteista ja tapahtumien jättämistä jäljistä. Sellaisistakin tunteista, jotka on syvään mielensopukkaan haudattuja ja lukittuja, syrjään työnnettyjä. Tunteista, jotka ovat osin hyvinkin synkkiä ja yleisten sosiaalisten normien vastaisia. Mutta toisaalta niin on skitsoaffektiivisuuskin, ainakin vielä tänä päivänä.
Tuossa piileekin koko jutun juju, mielenterveysongelmat koskettavat koko perhettä ja sairastunut taas tarvitsee perheen parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Koska kyseessä on ensimmäinen blogipostaus niin taustoitan hieman missä mennään ja mistä on kyse.
Olen kaksilapsisen perheen kuopus ja isoveljeni on sairastunut ja saanut ensimmäisen psykoosinsa silloin kun itse olin vastikään täyttänyt 19 vuotta. Ensimmäinen diagnoosi oli skitsofrenia, joka myöhemmin tarkentui skitsoaffektiivisuudeksi. Näistä tapahtumista on kohta kulunut 18 vuotta ja diagnoosi on edelleen sama. Sairaalajaksoja on tähän mennessä laskurissa neljä, siis suljetulla osastolla. Tässä siis faktat.
Mistä muusta on pikkusiskon mieli tehty? Haudatuista haaveista, menetyksestä ja muuttuneesta maailmankuvasta. Elämänarvojen sekä perspektiivin muuttumisesta. Kyvystä silti selviytyä kaikesta. Taidosta olla onnellinen elämästä, joka on annettu.
Tuo taito löytää oma tiensä perheen suuren mullistuksen jälkeen on tämän blogin punainen lanka. Tie ei ole helppo ja siinä on monta vaihetta kuten vaikkapa surun kaaressa. Myös suru on yksi käsiteltävä asia mutta näistä lisää tulevissa kirjoituksissa.
Syy miksi nyt vihdoin olen valmis puhumaan tästä kaikesta ja laittamaan erityisesti tunteita sekä minuutta kirjoitettuun muotoon on se, että kyllästyin selviämään ja pärjäämään. Tiesin, että en ollut käsitellyt monia asioita vaan vain ohittanut ne. Tiesin mitkä ajat ja tapahtumat ovat taattu surun ja itkun triggeri jos puhun niistä yhtään syvällisemmin, en siis halunnut puhua.
Mutta jotain oli tehtävä, aloin tunnistaa ahdistuksen kasvavan ja jotenkin minuus oli hukassa. Ymmärsin myös, että niin paljon oli tapahtunut ettei asioita voi ohittaa vaan ne pitää sisällään käsitellä. Miten oli seuraava kysymys.
Matka omaan mieleen alkoi viime keväänä. Osallistuin MIT (Massachute Institute of Technology) järjestämälle online MOOC kurssille nimeltään U.Lab: Transforming Business, Society and Self. Kurssin pohjana on MIT professori Otto Scharmerin Theory U ja tuo matka alas ja ylös U käyrää käytiin hienolla tavalla kurssin aikana.
Alunperin osallistuin työperäisten syiden vuoksi oppiakseni muutosjohtamista lisää mutta siinä kävikin niin, että matkasin syvälle itseeni kun huomasin mikä oli aiheuttanut oman muurini, joka esti minua kehittymästä.
Sisälleni patoutunut viha ja turhautuneisuus, avuttomuuden tunne purkautui vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen ulos. Se sai minut voimaan fyysisesti pahoin ja olin hetken aikaa aika tolaltani koska en heti osannut käsitellä näitä padottuja tunteita. Tunnekuohu oli kuin Jyrävänkoski olisi pauhannut päässäni.
Se kuitenkin loi ison särön sisäiseen patooni, jonka avulla olin pärjännyt kauan. Matka siis jatkui ja nyt olemme tässä pisteessä. Olen jo niin pitkällä, että olen valmis puhumaan julkisesti tästä mielenterveys omaisten kokemuksesta.
Tulossa siis sarja blogijuttuja oivalluksista, selviytymiskeinoista, perhedynamiikasta, eri tekniikoista, suositeltavasta lukemisesta ja onnellisuuden löytämisestä. Koska kuitenkin ”olen onnellinen, mitä sä luulit?”