Onnellisuus – v..un onnellisuus – miten opin tulemaan ”uuden” veljen kanssa tutuksi
Olen onnellinen, mitä sä luulit? Se on ensimmäisen blogipostaukseni loppulause. Katsoessani eilen Yleltä Dokumenttiprojekti: Onnelliset en tiennyt itkeäkö vaiko nauraa.
Jouduin miettimään miksi koko dokkari tuntui minusta surkuhupaisalta. Olihan se ilmeisen todellinen kokemus tarinan henkilölle. Hän on onnellinen mutta haluaisi olla vielä onnellisempi. Kannattaa kuitenkin katsoa!
http://areena.yle.fi/1-3090596
Onnellisuus on hyvin henkilökohtainen kokemus. Eikä lopulta ole edes kysymys onnellisuudesta vaan itsensä hyväksymisestä ja elämänsä hyväksymisestä.
Ei myöskään ole mitään tarvetta olla aina onnellinen. Olisi surullista, jos ihminen ei pääsisi kokemaan koko tunneskaalaansa. Ei tietenkään kaikkien tunteiden tarvitsisi ideaalitilanteessa tulla kantapään kautta mutta jos niin käy niin niin käy.
Mielenterveysomaisilla elämä muuttuu siinä missä mielenterveysongelmaisella. Itse puhun nyt puhtaasti omaisen näkökulmasta. Käytännössä koen, että olen menettänyt puoliksi sen veljen, jonka tunsin sairastumiseen asti. Ja tilalla on nyt uusi henkilö – mutta vain puoliksi. Kyllähän hän edelleen on hän, vain erilainen.
Olen opetellut ymmärtämään veljeni omaa kieltä jollain abstraktilla tasolla, samoin hänen mielenkiintoisia kielikuviaan ja numerologiikoitaan. Se on oikeastaan hyvin kiehtovaa. Joskin teen töitä analytiikan parissa niin voi johtua siitäkin, miksi se on kiinnostavaa. En kuitenkaan voi väittää, että tämä tapahtui nopeasti. Pitkään välttelin hänen kanssaan keskustelua, koska en yksinkertaisesti osannut. En vain tiennyt mitä sanoa ja se oli epämukavaa. Aika korjasi tuon asian.
Kunhan veljeni pärjää omassa asunnossa, käy lääkityksessä niin että hänen olonsa ei ole ahdistunut sekä on tavoitettavissa + pystyy tarpeeksi normaaliin kanssakäymiseen. Siinä se, se tekee minut onnelliseksi. Mikä tahansa sen päälle on plussaa.
Olen hyväksynyt sen, että psykooseja saattaa tulla mutta niistä selvitään. Viimeksi viime joulun aikaan. Näin pitkän ajan jälkeen tiedämme kaikki miten mikäkin toimii ja ei mitään hätää. Kyllä se siitä. Ei siitä enää mitään valtavaa tunnekuohua tullut. Otimme aivojen hyllyltä opitun toimintamallin tilanteeseen psykoosi & sairaalakäynti.
Oli hienoa huomata ero nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Tilanne on rauhallinen ja rauhallisuus on onnellisuuta mielenterveysomaiselle.
Mutta ei onni muodostu pelkästään identiteetistä mielenterveysomaisena, oma elämä on huomattavasti suuremmassa roolissa. Mutta rauha, en siis tarkoita pelkästään stabiilia tilannetta vaan myös tilanteen sisäistä hyväksymistä, siihen kasvamista, on melkoisen iso edellytys sille, että kykenee aidosti kokemaan onnellisuutta omassa elämässä.
Onni ei kuitenkaan tule etsimällä, se on elämän sivutuote – aina silloin tällöin. Armahtava suhtautuminen omaan itseen auttaa jo pitkälle.
Minulla on tunteita, mutta minä en OLE tunteeni.