Tämä on enemmänkin kuvaus, siitä millaista on vierailla omaista suljetulla psykiatrisella osastolla. Kirjoitan tästä aiheesta siksi, että olen kokenut, että jostain syystä tälläkin asialla on iso stigma – ikäänkuin mentäisiin johonkin vankilan kaltaiseen laitokseen vaikka totuus on ihan toiselainen.

Laskeskelin, että on sitä varmaan minunkin tullut vietettyä päivä taikka pari suljetulla osastolla aikuiselämäni aikana 😀 Vieraillessa taikka palavereissa kylläkin.

Leppoisuus, se on ensimmäinen sana mikä tulee nykyään mieleen jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata vierailua suljetulla psykiatrisella osastolla. Ei se tietenkään sitä ensimmäinen psykoosin aikana ollut! Silloin olisin valinnut sanan, hmmm, ehkäpä turhautuneisuus. Turhautuneisuus siihen, että ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi ,eikä tiedä mitä tehdä mikä auttaisi tilannetta.

Sitten kun tietää, niin leppoisaa oman elämän normaali toimintaa aina joskus. Se on nimittäin kuulkaa hieno, upea asia, että tässä maassa mieleltään rikkoituneet pääsevät hoitoon kun hoitopaikkoja on todella, todella rajusti leikattu. Hulluilla kun ei tunnu olevan väliä, surullista, sillä moni heistä voisi palata työelämään eivätkä he ole uhka kenellekään, lähinnä max itselleen.

Leppoisuutta auttaa tietysti se, että nykyään en voisi kuvitellakaan, että veljeni kieltäisi antamasta omaisille tietoja. Sairaala kun jää ikävään välikäteen, jos aikuinen hoidettava ei anna selvää lupaa – se on heidän itsemääräämisoikeutensa. Psykoosissakin. Laki on laki. (eivät muuten sitten saa kertoa sitäkään, että hoidettava ei antanut lupaa). Ollaan tuokin koettu kerran. Onneksi vain kerran.

Esimerkki eräästä mielenterveysomaisen normaaliviikonlopusta viime joulukuulta. Veljeni oli kateissa meiltä kolme päivää, joskin olimme 99% varmoja, että hän on sitten sairaalassa. Soitti kyllä heti, kun hakivat hoitajien kanssa kotoa tavaroita ja sai kännykän. Olisi kyllä sairaalakin soittanut, mutta kun sairaalan tiedoissa oli vain edesmenneen isäni numero – äitini numero on salainen ja minun on työpaikan. Noh, saatiinpahan nuo tiedot nyt korjattua sairaalan rekisteriin.

Viikonloppu tuli, minä käänsin auton nokan kohti kotipaikkakuntaa ja ajoin suoraan sairaalaan parkkipaikalle pe alkuillasta. Menin parkkimaksua maksamaan jonoon, jossa edelläni oleva rouva naureskeli minulle että joo, kun pitää maksaa huomiseen asti parkkimaksu kun miehellä on ahdistunut olo jos ei nää ikkunasta autoaan. Minä siiihen, että joo, jos siitä tulee parempi mieli niin miksipä ei, tuossa tilanteessa! Omaistukea ja huumoria parkkipaikalla osaston edessä, sitähän tuo oli.

Ei siinä parkkiksella kukaan huvikseen pe iltana 18.30 ole. Sama osoite meillä on. Eli se ovi, jossa on ovikello sekä turvakamera.

Pingpong ja sitten odotellaan, että hoitaja avaa ensin osaston lukossa olevan oven ja sitten väliovesta aulaan ja siitä avaan lukossa olevan ulkoven. Sitten vaan moimoi, olen sen ja sen sisko ja tulin moikkaamaan. Ja eikun tervetuloa vaan. Osastolle on toki rajoitettu mitä sinne saa viedä ja tuomiset tulee kertoa hoitajalle. 

Kuvata siellä ei myöskään saa, eikä kertoa yhtään ketä siellä on tavannut tai nähnyt. Paitsi hupsis, me kyllä otettiin veljeni kanssa sisaruskuva osastolla viimeksi – no mutta kun hänen huoneessaan ei ollut ketään sillä hetkellä niin koettiin et se on ihan ok. Meitä nauratti, kun äippä oli aika käsi kännykameran kanssa.

 Taaskaan, ekalla psykoosikeikalla ei tuokaan olisi käynyt pienessä mielessäkään ottaa kuvaa – tilanne kun oli kamala ja sitä luuli, että se vielä muuttu takaisin sellaiseksi kuin se oli. No ei tietenkään muuttunut, ei samaan voi palata, mutta siitä tuli upouusi omanlaisensa onnellinen elämä. Johon kuuluu joskus myös sairaala. Kiitos hoitajille ja lääkäreille!

Vaihtelevasti olen istunut veljeni kanssa hänen sairaalahuoneessaan, osaston jossain yleisessä tilassa tai sitten on kävelty sairaalaan kahvilaan. Jooo-o, se on suljettu osasto mutta ei vankila – sieltä pääsee ulkoilemaan ja käymään kahvilassa, kaupassa. Työntekjät määrittävät ketkä käyvät hoitajan kanssa ja ketkä voivat käydä itsekseenkin.

Yksi asia tosin minusta on ollut vähän hankala, pois lähteminen osastolta vierailun päätteeksi. Käytävillä näkee kyllä hoidettavia – ja ei sillä, jos ovat puheliaita niin aina heidän kanssa on kiva muutama sana vaihtaa – mutta kun he eivät voi avata sitä osaston ovea.

Työntekijän löytäminen jostain on ollut usein löytämisen takana, kun vaikka koputtaa kanslian ovea niin ei sieltä aina kukaan tule katsomaan. Joskus sitten on vaan venailtu varttikin siinä osaston oven luona, että joku jostain ilmaantuu. Maallikoille tiedoksi, tuo ei ole millään lailla ahdistavaa, vaan joskus vain hankalaa. Erityisesti jos kyläily venähti ja alkaa olemaan kiire.

Omahoitajan olen aina saanut kiinni jos olen halunnut kysyä taikka yleensä kertoa asioita ja veljeni hoitopalavereissa on syytäkin olla perhe mukana. Sen verran vekkuli tapaus tuo minun armas veikkani 🙂 Mutta perhe toimii tomerasti!

Asioilla on tapana järjestyä.