Pikkusiskolla on ollut mono toisen edessä koko viikon ja aijai että on kiva kun on viikonloppu ja saa vain pysähtyä hengittämään. FinFami on kuitenkin tämän kirjoituksen aihe. Meitä omaisia mielenterveystyön puolesta on tuhansia, osa tuntee järjestön ja osa ei. Mutta sieltä saa apua, informaatiota ja vertaistukea.

Jos katsoo Pikkusiskon Facebook sivua, niin sieltä löytyvät tykkäyksinä niin keskusjärjestö kuin monet aluejärjestöt. Itse olen FinFami Uusimaa Ry.n vapaaehtoistyöntekijöiden listalla.

Tuota kautta, vain pari päivää sen jälkeen kun kävin juttelemassa ihanan Riikan kanssa Pasilassa järjestön toimitiloissa, sain kysymyksen sähköpostiini. Suostuisitko haastateltavaksi FinFamin Labyrintti lehteen omalla nimelläsi ja kuvalla varustettuna. Olin kyllä jo Riikalle sanonut, että kyllä suostun haastatteluihin ja minulla ei ole mitään ongelmaa puhua avoimesti näistä asioista. Sanoin siis, että kyllä, ilman muuta käy.

Miksi se on (vihdoin) minulle helppoa? Siksi, että vain puhumalla tietoisuus leviää. Siksi, että minä olen minä – en veljeni – mutta me olemme perhe. En siis puhu varsinaisesti hänestä vaan sitä, miten elämä vaan sujuu perheenä yhden perheenjäsenen mielenterveysongelmankin kanssa.

Siksi olin yllättynyt, kun ymmärsin FinFamin keskusliiton Marikan puheesta sen, että monia pelottaa se, että he loukkaisivat muita jos puhuvat avoimesti. Itse pelkäsin pitkään leimautumista, ikäänkuin minä olen by proxy sairas koska veljeni on.

Mutta haloo, onko minulla jalka poikki, jos veljellänikin on? (tuosta voi vetää lukemattomat analogiat!!!)

Ok, jos on laaja perhe ja suku ja kaikki eivät kenties tiedä asioiden todellista laitaa niin voi siinä tietysti olla tuo loukkaamisen riskikin. Itse en sitä miettinyt, koska minulla on tälle toiminnalle äitini täysi tuki.

Vaikka kyllä hänkin mietti, että voihan se olla, että joku hänen elämänpiirissään jotenkin saa vasta nyt tietää jos lukee lehdestä asiasta. Vaikka ei julkisesti missään tule koskaan näkymään hänen nimeään, kuvaansa tai asuinpaikkaansa. Eikä myöskään veljeni. Eli, ne ketkä minut jo tuntevat, tietävät. Muille, minä olen vain minä. Puhun toki perheestäni, mutta en siitä ketä he ovat.

Rohkaisen monia muitakin puhumaan! Olen saanut elämänpiiriltäni vain positiivista palautetta, vaikka jotkut ensin tiedosta hätkähtävätkin. Vain siksi, että se oli uusi tieto.

Miksi siis silti bloggaan? Tiedän, että ei kaikkia kiinnosta organisoitu toiminta. Toiset yksinkertaisesti lukevat mieluummin omassa rauhassaan. Taikka ei ole mahdollisuutta vaikkapa sijainnin vuoksi osallistua FinFamin ryhmiin tai luennoille tms. tapahtumiin.

Eilisen haastattelupäivän paras muisto oli ehdottomasti nähdä kuinka hymy tarttuu! Otimme Marikan kanssa kuvia tuota Labyrintin artikkelia varten keskellä Helsingin rautatieasemaa, ulkona lipan alla tuloraiteiden edessä. Haimme aurinkoista, iloista kuvaa.

Siellä minä sitten olen hymyillyt harmaassa päivässä tunnin verran. Mutta se määrä hymyjä, joita sain siinä sivussa takaisin ohikulkevilta ventovierailta ihmisiltä oli kuin aurinko olisi paistanut vaikka todellisuudessa oli tihkusateinen harmaa päivä!