Positiivisuus. Tuo ah niin ärsyttävä ja ihana positiivisuus. Nyt seuraa vain positiivisia asioita. Kolikon kääntöpuoli. (ja tätä lukiessa saapi ihan vapaasti hyräillä mielessää Monty Pythonin Always look on the bright side of life tidi, tidi, tidittidididi – taikka laittaa alla olevan videon soimaan!!!)

Minä olin pikkuprinsessa, joka kuvitteli, että koko maailma pyörii pikkusormeni ympärillä. Oikea isän tyttö ja kaikki sujui vaivattomasti. Niiiiin ärsyttävä lukioprinsessa. Jatkoin toki bileitä, festareita ja kirjoitin hyvät paperitkin siinä kaiken muun sivussa.

Tuo oli kuitenkin enään toinen puoli elämästäni. Toinen oli vierailut suljetulla osastolla useisiin otteisiin vuosien varrella varhaisaikuisuudessani. Keskustelut silloin skitsofreenisen veljeni kanssa. Pään kietominen sen ympärille, miten päin tässä nyt pitäisi olla. Perheen hätä. Se oli hyvin vakavaa, sekavaa, uutta ja huolestuttavaa.

Mitä se sitten teki. En todellakaan enää kuvitellut, että elämä on minulle edes mitään velkaa. Minä itse olen vastuussa itsestäni. En voi loputtomiin kuvitella, että vanhemmat ovat tukena kuin kallio kun katsoi kuinka heidän maailmansa järkkyi. Velvollisuudentunto (jota minulla ei hirveästi ollut tuohon ikään mennessä ollut…) kasvoi suureksi.

Halusin pärjätä – ja pärjätä hyvin. Paikata mitä veljeni ei enää saavuttaisi. Olla hyvä kaikessa mihin ryhdyn. Ryhdistäytyä.

Se oli elämältä niin iso potku persuuksille, että se muutti minut ja maailmankuvani. Perspektiivin siitä, että pienet asiat ovat triviaaleja ja niistä ei niin kannata stressata. Uskon siihen, että asiat aina järjestyvät jotenkin – kun niiden on pakko. Joskus.

En enää kanna huolta pienistä elämän töyssyistä tai edes keskikokoisista. Nautin elämästä kun tiedän, minkälaista se voisi olla. Olen sen mielestäni veljelleni velkaa. 

Rauha, mikä tulee siitä, että on kokenut valtavia mullistuksia elämässä – ja niistä on selvinnyt. Se on aika mahtava tunne. Sen varaan on hyvä nojata.

Osaan myös varoa liikaa työstressiä ja tunnistan burn outin alkuoireet. Veljeni on niistä varoitellut. Tiedostan myös unen merkityksen ja pidän visusti huolta nukkumisestani. Pidän siis puoleni töissä, jos minulle yritetään kaataa liikaa. En minä ole mikään superihminen sen enempää kuin kukaan muukaan!

Kun katsoo positiivisten linssien kautta, mitä itse on oppinut matkasta – se todella antaa hienoa perspektiiviä. Suosittelen!