Aloitan lainaamalla keskustelua, jonka kävin veljeni yhden parhaan ystävän kanssa, joka on tipahtanut hänen elämästään – enemmän veljeni omasta syystä kuin hänen.

” …. on ollut minulle tärkeä ystävä ja mielessäni aina välillä, vaikka ei ole pidetty yhteyttä. Minua harmittaa kiire ja kaikki muu muka niin tärkeä asia, etten ole saanut oltua häneen yhteydessä. Ilahduin kun laitoit viestiä tämän kautta. Olisi tosiaan mukava tavata …. sopivan hetken tullen. Juttele vaan asiasta hänen kanssaan, jos hän haluaisi tavata.”

Tuo on siis hyväksyvän ihmisen vastaus, joka ei sinänsä koskaa ole säikähtänyt tilannetta – mutta kuten tuostakin käy ilmi niin moni kokee sen niin raskaaksi tai vaikeaksi, ettei tule sovitettua sitä omaan elämään. Ja minkä sille voi, ei ketään voi pakottaa ja se täytyy hyväksyä.

Itse en ennen viime joulukuuta ollut koskaan kertonut kenellekään työpaikoillani veljeni sairaudesta. Yksinkertainen syy, pelkäsin että minut leimataan jos asia tulee tietoon. Ikäänkuin minä kantaisin jotain ruttoa, siksi että veljeni on mielenterveysongelmainen. Ja siis veljeni on ollut mielenterveysongelmainen jo kohta 18 vuotta.

Niin paljon kuulee vitsailuja lounaspöydässä mielenterveysongelmaisista, kyselyssä epämieluisimmasta naapureista viime syksynä skitsofreenikko oli neljäs. Ja siis nimenomaan skitsofreenikko, ei mikään muu mielenterveysongelmainen. Noh, tuo tietty on sitä stereotypiaa kun ei tiedetä nimeltä muita sairauksia.

Viimeisin, minkä muistan töistä oli kun työkaverini kertoi vitsinä kuinka hänen tuntemansa ihminen oli sanonut liivijengiläiselle ”ette te nyt te ole sen kummempia kuin nuo hullut tien toisella puolella” – viitaten mielenterveysongelmaisten tukiasumisyksikköön.

Eivät ihmiset usein ilkeyttään noita asioita sano. Mutta vaikea niille on nauraa. Kerro siinä sitten oh by the way, mun veljeni on sit yks tuollainen hullu. Olisi aika jäätävä tilanne…

Mutta tuosta juuri voi miettiä, minkälaista on myös mielenterveysongelmaisten omaisten tilanne (saatikka mielenterveyongelmaisten itsensä!). Saata tuntea monta meidän kaltaistamme, mutta me emme uskalla kertoa sinulle osaa elämästämme ollenkaan. Se ei tarkoita, että se ei olisi kovin todellinen ja jokapäiväinen osa elämäämme. Mutta sitä ei voi kertoa.

Aina kun tapaa uuden ihmisen täytyy arvioida, kestääkö hän tuota tietoa. 

Olen jo kirjoittanut, kuinka psykoosikierreaikaan en kyennyt enää jatkamaan parisuhdettani koska en revennyt enää joka suuntaan. Minusta ei riittänyt niin paljoa. No sittenpä seurasi uusi problem!

Kun tapaat uuden miehen, niin missä vaiheessa kertoa minkälaiseen perheeseen sitä potentiaalisesti sitten on tulossa. On nimittäin tuon tiedon saatuaan muutama treffikumppani päättänyt homman siihen. Silti en MINÄ ole se sairas. Mutta kun kaikki ei vain halua tutustua mielenterveysongelmaisiin tai mielenterveysongelmiin.

Sen oppii kyllä hyväksymään, mutta ei se kivaa ole. Ei ollenkaan. Minulla on oma elämäni myös ja en minä halua tulla nähdyksi veljeni kautta.

Kun kerroin työpaikalla rehellisen vastauksen kysymykseen että noh, mitä teit viikonloppuna niin kyllä moni jopa fyysisesti kavahti!!! Vastaus kun oli ”kävin joka päivä suljetulla psykiatrisella osastolla tapaamassa veljeäni ja hänen omahoitajaansa”.

Homma sitten meni niin, että minä rauhoittelin ihmisiä. A) upeaa, että hän pääsi sairaalahoitoon kun psykoosia pukkasi B) hän on ollut sairas niin kauan kuin te olette minut tunteneet, no worries. C) noh, olenko mä nyt jotenkin erilainen kun tiedät tämän (olin ystävällinen ja aurinkoinen kertoessani tämän). Pääsivät sitten asiasta yli, onneksi.

En tiennyt miten kävisi, mutta en jaksanut jumankauta enää hävetä tai salata asiaa, missä ei ole yhtään mitään hävettävää! Minä en ole veljeni.