Ko-ko-ko-koko hela maailma pois radaltaan.
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Paitsi, että ei ollut mutta sadut aloitetaan usein niin mutta tämähän ei ole satu.
Oli kevät ja elämä soljui tavallisia uomiaan. Kävin lukion viimeistä luokkaa, hengailin kavereiden kanssa ja minulla oli ihana poikaystävä. Veljeni opiskeli yliopistossa ja kävi töissä, asui kihlattunsa kanssa. Vanhemmilla oli töitä ja meillä oli omakotitalo ja kaikki vempeleet ja vimpeleet. Koko perhe oli hyvin rakastava ja meillä oli aina hauskaa yhdessä.
Täytyy nyt tunnustaa, että pysähdyin hengittämään syvään kirjoitettuani tuon yllä olevan. Pysäyttävää ajatella sitä aikaa. Aikaa ennen kuin SE asia tapahtui ja mikään ei palannut ennalleen. Tämä on vaikeaa kirjoittaa, vieläkin.
Kun elämän piti mennä ihan toisin meille kaikille.
Elämä taas ei lupia kysele vaan se tapahtuu.
Yllä oleva kuva on siltä kesältä kun kaikki alkoi luisua käsistä ja elämästä tuli kaoottista ja absurdia selviytymistä. Silloinen poikaystäväni otti tuon kuvan Norjan matkaltamme, elämä jatkui koko ajan kaikesta huolimatta. Se ei pysähdy odottamaan.
No niin. Siis kävi niin, että ensimmäiset merkit sairaudesta ilmaantuivat minun tietooni kun vanhemmat lähtivät mökkireissulle ja minä jäin talonvahdiksi. Veljeni soitti minulle useamman kerran tuona aikana ja puhui hyvin vainoharhaisia asioita, joissa oli kyllä totuuden siemen mutta enemmän harhaa. Pyysi olemaan kertomatta äidille ettei äiti huolestu.
Tuota jatkui ja soitti hän sitten kuitenkin myös äidille vaikka minä kilttinä pikkusiskona en kertonut kun hän kerran pyysi.
Sitä vain mietti että mitää v…ua se oikein selittää.
Sitten yhtenä päivänä noin puolitoista kuukautta myöhemmin noista ensimmäisistä puheluista veljeni kihlattu soitti isäni kännykään. Olimme menossa ostamaan uutta tietokonetta ja olin autossa isäni kanssa. Heillä oli kuulemma lääkäri kotona käymässä ja kihlattu pyysi hädissään isää tulemaan paikalle, koska tilanne on hyvin sekava.
Menimme paikalle ja pari tuntia myöhemmin olimme sisäänottokeskustelussa sairaalassa psykiatrian suljetulla osastolla.
Se oli niin suuri helpotus, sitä oli ikäänkuin pidättänyt hengitystä jo monta viikkoa kun ei tiennyt mitä tehdä ja mitä oikein tapahtuu. Harhaisuus vain lisääntyi. Nyt tiedän, että se oli psykoosi – silloin en tiennyt mitään koko asiasta.
Veljeni oli ainakin turvassa. Lähdimme sitten ostamaan sen tietokoneen.
