Pikkusiskon tunnustuksia elämästä (skitsoaffektiivisen veljen kanssa)

4.7.2016 tinsulaalaa

Sisaruksille – tämä on teille. Siitä hetkestä kun maailma ympärillä romahtaa.

Elämä on ihan tavallista, sitä koulua ja kavereita, harrastuksia. Vanhempien kanssa kinastelua ja sisaruksen kanssa riitaa ja rakkautta.

Sitten, sitten se yhtäkkiä se sisarus alkaa puhua omituisia. Siis ihan pimeitä juttuja. Ihan hulluja. Mikä sitä vaivaa. Hitto vieköön. Kieltää vielä kertomasta vanhemmille mutta hmmm, pitäisiköhän silti.

Ja sitä samaa rataa mennään kunnes tulee selväksi, että psykoosi on lopputulos ja onhan se jo vanhemmillekin, kertoi tai ei alkuksi, selvinnyt kirkkaasti.

Mutta, mutta, mutta – kun mulla on koulussa kokeet ja sovittuja menoja ja ne kisatkin. Voi helevata sentään, miks sen piti nyt noin tehdä. Vaikka onhan tää tosi pelottavaa, ihan kamalaa. Kun noi vanhemmatkin on niin paniikissa ja surullisia. Ja sängyssä illalla itkettää kun kaikki on ihan sekaisin, eikä tiedä mitä tehdä. Paitsi yrittää elää muka normaalisti. Kun ei sitä nyt kavereille voi kertoa, mitä nekin sanoisi…

Niin ja äiti, se on jo niin surullinen, että en mä halua sille mitään lisäharmia aiheuttaa. Kyllä tää tästä. Ja taas illalla sängyssä itkettää kun kaikki on ihan sekaisin eikä tiedä mitä tehdä.

Nyt sitten käydään vierailulla jossain ihme paikassa, jossa on lukitut ovet ja ei siellä uskalla edes katsoa ympärilleen. Ei saa edes kertoa mitä siellä on nähnyt. Aika epämukavaa. Vaikka siis haluanhan mä sisaruksen sieltä pois, voi kun se vaan tajuas ottaa ne lääkkeet. Ehkä se sit olis niinkuin ennen!!! Kun meillä oli ennen kuitenkin enimmäkseen kivaa sen kanssa kuitenkin.

Niin, mikä sitä oikeastaan vaivaa kun kukaan ei kerro mulle mitään enkä mä oikein kehtaa kysyä kun noi on kaikki niin huolissaan ja vaan sanoo, että ei mun tarvitse huolehtia mistään. Kunhan vaan käyn koulua. No haloo! Helppohan niiden on sanoa, ”käy vaan koulua” kun kotona koko porukka on ihan sekaisin.

Mutta kai tässä sitten täytyy vaan jotekin pärjätä. Niin ja kun kaveritkin kuitenkin olettaa et ollaan niinkuin ennekin. Ääsh, emmä tiedä.

Ja taas illalla itkettää sängyssä kun kukaan ei puhu mulle mitään ja mä en voi kertoa kenellekään miltä musta oikeasti tuntuu.

Mä vaan sanon kaikkeen, ihan ok.

Ei ne kuitenkaan mua näe, kukaan. Niillä on niin paljon kaikkea muuta ton oikeasti sairaan sisaruksen kanssa. Sitä niiden kai pitääkin auttaa.

Kai mulla sit kaikki on ok. Kun vertaa.

TARINAN OPETUS: sisaruksilla on suuri hätä, mutta he eivät näytä sitä, eivät tiedä miten eikä kenelle. Kuitenkin koko heidän maailmansa muuttuu ja he eivät kenties koskaan koe aikuisuutta, johon ei kuulu mielenterveysomaisuus toisin kuin monet vanhemmat ovat kokeneet. Sisarukset, älkää jääkö velvollisuudentunteen loukkuun ja yksin asioiden kanssa. FinFamilta esim. löytyy sisaruksille omia tukiryhmiä. Kaikki ovat kokeneet saman siellä, siellä voi puhua ne pahimmatkin tunteet ja pelot. Ne on kaikki ihan ok!

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

3.7.2016 tinsulaalaa

Kylmästä lämpimään – kuinka sydän aukeaa kun uskaltaa olla rehellinen.

Blogissa taas ollut hieman taukoa kaikenmaailman uusien työkuvioiden ja matkojen vuoksi. Mutta olen samalla pohtinut mitä tämä kaikki avautuminen ja rehellisyys on nyt sitten tuonut elämääni. Jo alkuun voin todeta, että pelkkää hyvää.

Lyhyenä koosteena, en siis ollut koskaan ennen tämän vuoden alkua, tai oikeastaan viime vuoden loppua, kertonut töissä enkä kyllä kaikille ihmisille tuttavapiirissänikään sitä seikkaa, että veljeni on ollut skitsofreeninen / skitsoaffektiivinen koko aikuiselämäni ajan. Psykooseja on useampi takana kuten myös sairaalajaksoja.

Olen nyt jälkikäteen miettinyt, että miksi juuri viime joulun alla kun sairaalajakso oli pitkästä aikaa ajankohtainen, niin miksi juuri silloin päätin, että en salaa asiaa enää. Kun joku kysyi missä olin viikonloppuna ja mitä tein, vastaus oli rehellinen sillä kertaa.

Ehkä ajattelin, että olen tarpeeksi aikuinen ja vahva. Minulla on oma elämä, jossa ihmiset tuntevat minut. Minulla taas on aina ollut veli, ei se seikka ole mikään salaisuus ja olen vain aina kääntänyt keskustelun johonkin muuhun, jos joku on kysynyt mitä hän tekee. En minä ole mitenkään erilainen, koska olen silti sama minä.

Tai niin luulin, että olisin edelleen sama minä. Nyt tietty moni varmaan luulee, että erilaisuus tulee siitä, että mitä ennakkoluuloja muut kohdistavat nykyään minuun kun tietävät tilanteen. Ei, ei ollenkaan niin! Ei yhtään! Ja sekin on ollut erikoista hyväksyä, koska niinhän sitä vähän varautui.

Se mikä pitkin kevään kulkua on tullut selväksi oli se, kuinka henkisesti turta ja tunnoton sisin on ollut. Sen täytyy olla se jatkuvan salaamisen taakka. On se muutakin, mutta kyllä tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että se on eniten tuo salaaminen. Ei siihen salaamisen liity välttämättä aina edes häpeää vaan pelkkää ennakkoluulojen pelkoa.

Olo on ollut kuin Grinchillä, joka varasti joulun mutta lopulta antautui mukaan joulun henkeen ja ikäänkuin sydän olisi kasvanut kolme kokoa! Se lämpö, rakkaus ja avoimuus jonka luulin hautautuneen jonnekin, tai pahinta kaikesta, että sitä vaan ei niin paljon löydy minusta, se on tullut takaisin.

Muistelinkin hämärästi aikaa ennen sairautta, että kyllä minä olin silloin toisenlainen. Eli kyllä siihen pystyy, kun rikkoo muurinsa!!! Se ei ole vain tämän lämpimän kesän lämpö, vaan kyllä se lämpö on palannut takaisin sisimpään.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli