Voisihan sitä vatuloida vaikka loppuelämänsä
Yhtä asiaa en ymmärrä yhtään. En sitten tippaakaan.
Tässä isän kuoleman vuosipäivän alla tulee mieleen paljon muistoja. Muistoja, nimenomaan niitä. Kokemuksia ja yhdessä elettyjä aikoja. Mutta nyt on nyt ja mennessä ei voi elää. Se on se, mitä en tajua ollenkaan. Miksi kukaan tuhlaisi elämänsä tiimalasista aikaa menneisyydessä elämiseen.
Ja ihminen on tiedättekö siitä hullunkurinen otus, että kaiken synkäkin keskeltä me onnistumme muistamaan niitä positiivisia asioita.
Positiivisuus on perspektiivistä kiinni.
Kyllä joskus tuntuu ikävä pistos sydämessä kun vertaan vaikkapa omaa elämääni veljeni elämään. Itseasiassa tuntui pahalta jo vain kun kirjoitin tuon lauseen.
Mutta ei se niin mene, hänellä on omanlaisensa elämä. Ja nyt kun joku murros on tapahtunut lääkityksen muutoksen ja edellisen psykoosin myötä. En tiedä oikein mistä syystä, varmaan kokonaisuus ja aikakin osaltaan. Niin nyt veljeni tuntuu olevan jotenkin rauhallinen pitkästä, pitkästä aikaa.
Ja kun ajattelen asiaa niin, hänen kannaltaan, niin tunnelma onkin aivan toinen. Olen todella onnellinen hänen puolestaan.
Ei varsinkaan hän taikka vanhempani taikka minä, emme me kukaan koskaan tahtoneet mitään ikävää toisillemme. Ei veljeni sairaus ole kenenkään syy, emme olisi voineet tehdä mitään toisin koska ei mennyttä voi muuttaa.
Jossitteluun voi tietenkin jäädä kiinni ja antaa katkeruudelle tilaa. Kuten eräässä työpaikan koulutuksessa kouluttaja sanoi ”eikö valittaminen olekin ihanaa! Marttyyrien kahvipöydässä on aina tilaa.” Se on helppoa, siksi siihen vatuloimiseen voi jäädä jumiin.
Tietoinen askel hyväksyä itsensä ja tehdä asioita terveellä itsekkäällä tavalla, se on iso harppaus ottaa. Tehdä asioita, joista itse ihan itsekkäästi nauttii. Piutpaut muista.
Jokaisella on oma elämä, yksi elämä ja jokainen tuottaa ympäristölleen eniten iloa olemalla itse kiinni nykyisyydessä ja olemalla terveesti itsekäs.
