Tottakai ihmisen näkee, pinnalta, kun hän on paikalla. Tai kuulee kun hän avaa suunsa ja sieltä tulee ääni. Todellinen näkeminen on kuitenkin jotain muuta. 

Olin torstai aamuna puhumassa psykiatrian ammattilaisille kokemuksistani ja sieltä jäi mieleen tuo sana ”mutta älä kysy olemmeko me todella nähneet heidät” vaikka huomioon heidät toki otetaan. Viittasivat siis akuuttipotilaiden sisaruksiin.

Puhun toki omasta kokemuksestani mutta mielestäni se on skaalautuva suurilta osin eri ikäisiin lapsiin tai nuoriin sekä myös aikuisiin. Nyanssit vaihtelevat ja kaikki on toki osin riippuvainen perheen suhteista ennen sairastumista.

Mutta yleisesti ottaen vanhemmat haluavat suojella lapsiaan ja lapset huolestuvat vanhemmistaan jos vanhemmat ovat silminnähden shokissa / järkyttyneitä / surullisia. Vanhemmat ajattelevat säästävänsä sitä ”tervettä” lasta kun toinen sisarus sairastuu kun eivät kerro kaikkea.

Heille näyttää siltä, että sisaruksen elämä jatkaa uomiaan jos koulu sujuilee (vaikka eivät vanhemmat esim. lukion jälkeisissä opiskeluissa tai välttämättä edes lukiossakaan tiedä miten ne todella sujuvat ja onko siiden tullut muutosta, erityisesti jos numerot näyttävät pysyvän samoissa kantimissa) ja kavereiden kanssa pyöritään niinkuin ennenkin.

Kirjoitin jo aikaisemmin esim. miten ihana helpotus bilettäminen on ja siihen löytyy nuorilla aina kavereita. ”Party girls don’t get hurt, can’t feel anything, I push it down, I push it down”. Ei tarvitse ajatella mitään ja elämä on sen hetken kivaa ja helppoa. Sitten siellä yksiön sohvalla se on kaikkea muuta kun jää itsekseen.

• Ei voi olettaa, että erityisesti sairastumisen iskiessä (usein kovaa psykoosin muodossa) vanhemmat osaisivat tukea toisia sisaruksia luontaisesti tai että heillä olisi siihen täysin voimiakaan.
• Ei voi olettaa, että lapsen tai nuoren kavereista olisi keskustelemaan ja tukemaan tuon sairauden käsittelyn ja vanhempien shokin – eli koko perhe muuttunut – tilannetta. Ei ole tietoa, taitoa eikä kypsyyttä eikä kavereiden täydykään olla hoitajia.
• Eli siis, vanhemmat eivät oikein ymmärrä ja fokus on sairaassa. Kavereiden kanssa voi puhua muusta, mutta ei tuosta. Kuitenkin perhe on elämän peruspilari ja sen romahtaessa tässä tilanteessa ei sitten olekaan jäljellä ketään kelle puhua.

Itse on tuossa vaiheessa ihan ulapalla siitä mistä on kyse, miten tämä voi ikinä muuttua paremmaksi. Siitä voi sitten helposti seurata unihäiriöitä, ahdistusta, vihan tunteita, keskittymishäiriöitä, masennusta ja tulevaisuuden uskon puutetta nyt vaikka noin alkuunsa. Ei välttämättä kaikkia eikä samaanaikaan ja toki kaikenlaista muutakin voi tulla. Mutta jotain tulee. Aivan varmasti.

Mutta kun ympäristö, terveydenhuoltosysteemiä myöten näkee, että se sisarus on sairas ja sinä terve – mikä sinänsä onkin tuossa tilanteessa totta – niin vaikka oikeasti haluaisikin puhua jollekin tuolla akuuttitilanteessa niin ei siellä ole ketään kelle puhua. Etenkin kun sillä, kenelle puhuisi pitäisi olla tietoa ja ammattitaitoa.

Opiskelijaterveydenhuolto sekä työterveyshuolto yleensä ratkaisevat asian pois luukultaan pillereillä. Psykiatria ei tee mitään konkreettista.

Eli vaikka sisarus hymyilisi ja sanoisi, että ihan ok. Joo, oikeasti ihan ok. Ei, ei se todellankaan ole ok.

Hei vaan kaikille, erityisesti niille, ketkä löysivät tiensä tänne uusimman Labyrintti lehden kautta. Tällä kirjoittelen minä itse, joten teksti on vapaampaa ja ehkä välillä poukkoilevampaa kuin ammattilaisen editoima 🙂

Lehden teemana oli siis kun sisarus sairastaa. Monia hyviä ja erilaisia näkökulmia olikin tuotu esiin ja itsekin aloin pohtimaan asiaa, jota olin aikaisemmikin pohtinut.

Nimittäin perheen koko ja malli, Kuinka monta sisarusta esimerkiksi. Kaksilapsinen perhe – siellä sisaruksella ei ole perheen sisällä vertaistukea ja vaikkapa vanhempien vanhetessa vastuu on yksiselitteisesti sillä toisella, joka on ainakin vähän normaalimpi kuin se toinen. (sillä kukapa nyt on normaali ylipäätään!)

Useampi sisarus, vastuuta voi jakaa ja keskustella voi, ainakin toivottavasti ja teoriassa, sisaruskatraan kesken. 

Sitten taas vaikkapa yhdistelmäperheet, jossa on sisarpuolia – kuinka hyväksytään sellaisessa vaikkapa se ”toiselta puolelta” tuleva mielenterveysongelmainen.

Yksinhuoltajaperheet, kuinka suuri huoli on sisaruksella vanhemmasta, jolla ei ole vertaista tukea parisuhteessa jos lapsi sairastuu.

Yksilöt, toiset ovat halukkaampia puhumaan kuin toiset, toiset jo luonnostaan herkempiä ja toiset vahvempia. Yhdenlaiset auttamisen keinot eivät toimi siis kaikille. Varsinkin nuorempana sitä ei välttämättä itsekään tiedä mikä toimisi.

Sisarusten väliset suhteet ennen sairastumista. Kuinka tiivis ystävyys on ollut sisaruuden päälle, ikäero, minkä ikäisenä sairastuminen on tapahtunut ja onko sisarus kasvanut mielenterveysomaisena ja lapsuudesta vaiko nuoruudesta tai vaikkapa kuten minä itse, varhaisaikuisuudesta. Mitkä muistot ja ”normaali” elämä on taustalla.

Onko vanhemilla ollut jo mielenterveysongelmia, jolloin jos sisarus sairastuu myös on varmasti musertavuus eri sävyinen.

Meitä on monenlaisia ja tilanteita myös, siksi myös vertaistuki – vaikka onkin tietyllä tapaa samoin toimivaa – ei ehken kuitenkaan toimi nuoremmille ja erityisesti sisaruksille yhden muotin mukaan, koska me emme ole valettu kaikki samasta muotista vaikka jaamme mitä suuremmilta osin samoja kokemuksia.

Auttamisessa sekä vanhempana omien lasten ymmärtämisessä tässä on ainakin joitain seikkoja, joita voi pohtia.