Itsekkyys, sitä joskus pohtii, missä menee terveen itsekkyyden raja? Mielenterveysomaisena sitä oppii laittamaan rajoja, jolla suojelee omaa henkistä hyvinvointiaan. Ja fyysistäkin, koska pitkittynyt stressi toki voi aiheuttaa myös fyysisiä vaivoja kuten vaikkapa bruksaus tai ihottuma, päänsärky tai hartiavaivat.

Uskoisin, että monella meistä mielenterveysomaisista on lähipiirissään paljon myös ihmisiä, joiden lähin kosketus mielenterveysongelmiin on meidän itsemme kautta. Se, että meidän perheemme on sellainen kuin se on.

Siitä taas, omien pohdintojeni valossa, saattaa syntyä pientä kitkaa. Esim. perspektiivissä ja asioiden mittasuhteessa. Sitä on oppinut melko epäitsekkääksi tietyissä asioissa, mutta puolestaan tosiaan on hyvä pitämään omat rajansa.

Vaikkapa jos olet tottunut siihen, että skitso sisaruksesi, kaikista muista asioita huolimatta on aina ajallaan ja pitää aikatauluista kiinni. Sitä jotenkin arvostaa todella paljon, se että kaiken mielen poukkoilun keskelläkin se on asia, joka onnistuu. Sen hän osaa pitää tärkeänä kunnioituksesta.

Hän muistaa syntymäpäivät ja onnittelut ja huolehtii terveydestä ja voinnista. Siis skitso veljeni, joka on pysyvästi sairas niin, että oireita on ainakin jossain määrin koko ajan.

Muut ihmiset… Tuntuu, että me jotenkin oletamme toisten muistavan meidät mutta emme sitten kunnioita toisia samoin. Joku tässä yhteyskunnassa taikka arvomaailmassa tuottaa ihmisiä, jotka näkevät aina vain ja ainoastaan itsensä ensin.

Tunnustan, olisin varmaan itsekin sellainen, ellei veljeni olisi sairastunut silloin kun olin juuri tulossa aikuisikään. Mielenterveysongelmien kohtaaminen tyrkkää sinut väistämättä ottamaan toisetkin huomioon, mutta sitten taas tosiaan ne omat rajat oppii pitämään paremmin kaikkea sellaista käytöstä kohtaan, joka ei ole kunnioittavaa taikka henkisesti hyvästä.