Skitson psykoosi – dos & don’ts omaiskokemuksena

Oikeastaan eilen jäi sanomatta asioita, joita kosketin vain hieman kun kirjoitin tuosta ESS ”Fiksu psyykosipotilas on pakko jättää heitteille” artikkelista. Eli asioista, mitkä auttavat psykoosissa olevaa omaisten taholta oman kokemukseni mukaan.

Lähtökohtahan siis on, että hän ei itse todennäköisesti koe minkään olevan vialla. Eli omaisen tulee tämä sisäistää omaan kommunikaatioonsa hänen kanssaan. Sääli tai surkuttelu ei psykoosissa olevaa auta, koska ei hän ymmärrä miksi häntä kohtaan käyttäydytään niin.

En nyt mene siihen, että onhan tuo vaikeaa. Mutta sairaan kannalta surkuttelu ja sääli, jos sitä itse tarvitsee, kannattaa jättää ulos ovesta kun astuu sisään samaan huoneeseen psykoosissa olevan läheisen kanssa.

Itse muistan veljeni ensimmäisestä ja rajuimmasta psykoosista sen, että kun me kaikki tosiaan olimme shokissa ja sitä hämmennystä, hätää ja surua sekä sääliä näytettiin hänelle, niin mitä hän tekee! Haluaa kinastella minun kanssani, sisarukset kun normaalisti niin tekevät. Olin aika monttu auki, että really, tässä tilanteessa?

Noh, kyllähän isoveli osaa painella pikkusiskon nappuloita ja hän sai minut ärsyyntymään. Oli oikein tyytyväinen! Jälkikäteen tajuan, että se oli normaalia ja psyykosipotilas kaipaa perhettään ja läheisiään sellaisena kuin he ovat. Näin häntä voi jopa ehkä kyetä auttamaan.

Sisarena koen myös, että sisarukset voivat sanoa suorempaan ns. ”ikäviä totuuksia”. Se on melko normaalia sisarusten välistä kanssakäymistä. Äidin tai isän suusta moni asia kuuloistaisi tuomitsevammalta.

Tosin edelleen, korostan – ystävällinen mutta tiukka haastaminen harhoista. Niiden selittäminen, loogisesti, niin että itse ymmärtää. Ja toisto, toisto, toisto! Ei sitä psykoosia helposti saa murrettua.

Samoin kysy, kysy, kysy! Oletko käynyt kaupassa, oletko siivonnut, mitä olet tehnyt viime päivinä, oletko maksanut laskut. Ja siihen kyllä kehittyy tutka, jos fiksu psyykosipotilas huijaa perhettään. Ei sitä lääkäri tai kukaan vieras näe yhtä hyvin kuin oma perhe kun he laskettelevat menemään melko uskottavan kuuloista tekstiä, että kaikki on ok ja mitä te valehtelette minulle.

Tuossa on riski tietenkin, että läheinen alkaa möksöttämään kun kohdellaan ”kuin lasta”. Sekin riski on otettava. Vain suora puhe auttaa. Tosin perheen kesken voi kenties yrittää hieman jakaa hyvä ja paha poliisi rooleja. Riippuu perheestä ja perheen välisistä suhteista.

Miksi vakaasti uskon omakohtaisten kokemuksien kautta, että tuo auttaa?

Veljeni sanoi toissapäivänä, ensimmäistä kertaa kai elämänsä aikana, että hän on onnellinen <3 Joulukuun sairaalareissu auttoi.

Yhtenä suurena asiana oli spontaani monologini, joka syntyi turhautumisesta, hoitopalaverissa. Hän oli jo tulistumassa ja kokemassa, että häntä syytetään syyttä suotta. Mutta palopuheeni ”olet rakas veljeni ja me kaikki haluamme vain auttaa sinua, AUTTAA, ymmärrätkö AUTTAA??? Ei kukaan selviä ilman apua. Miksi olet noin jääräpää? Ei sinua kukaan tuomitse ja saat toki jutella noita omia juttujasikin, kunhan arki toimii. Eli saako perhe auttaa, vai haluatko mieluummin, että sosiaalityö auttaa?” Johon hän hyvin lempeästi, kaiken tulistumisen unohtaneena sanoi. ”Saatte te kaikki auttaa minua.”

Perspektiivi vaihtui siinä, miten hän kokee muiden avun sekä oman tilanteensa.