Terapian tarpeessa?

Psykoterapia. Sain kuullä viime keväänä, että olisin oikeutettu Kelan korvaamaan psykoterapiaan. Työstressi & pitkään jatkunut jet lag ajoi lekurin pakeille, joka passitti minut puhumaan psykiatrin kanssa. (toim.huom alkuun – ensin seuraa sarkasmia ja sitten todella vakavoidutaan)

Välihuomautuksena tähän, uskoisin siis, että aika monet meistä mielenterveysomaisista saatamme olla oikeutettuja Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sen edellytyksenä on kolmen kuukauden tarkkailujakso, jolla täytyy olla vähintään kolme psykiatrin käyntiä. Jos menee terapiaan, niin se vaatii kuitenkin virallisen diagnoosin. Lääkäri sanoi minulle, että eiköhän sitä jonkun masennuskoodin saa kirjoitettua siihen lappuun jos on tarvis.

No hänhän sitten tankkasi puolet elämästäni ja oli, että voivoi ja snif. Huono veto, en koskaan ole kaivannut sääliä kun en aidosti ymmärrä mitä tai ketä se auttaa. En minä jaksa puhua ammattiauttajan kanssa, joka säälii. Meitä on joka lähtöön, minä nyt vain satun olemaan tälläinen. Jokainen taaplaa tavallaan.

Juu, olin onnettomuudessa 6kk ennen veljen ensimmäistä psykoosia ja sitten veli onkin ollut skitsoaffektiivinen siitä lähtien ja isä kuoli 2012 ALSiin kolmen kuukautta diagnoosista. En nyt kuitenkaan toivoisi lääkärin reaktion olevan sääli. Tiedättekö miksi tuota kutsutaan? Elämäksi. Se vain tulee elää.

En mitenkään sano, etteikö siihen tukea tarvita. Olen jo aiemmin tässä blogissa puhunut unilääkkeistä. Jep, niitä olen useaan otteeseen vaikeina aikoina kulauttanut illalla alas kurkustani. Ja nukkunut makeasti ja ollut taas virkeänä valmis kohtaamaan uuden päivän. Tuli mitä tuli.

Mutta automatkalla Vierumäeltä kohti kotia viime sunnuntaina kävin mielenkiintoisen keskustelun ystäväni kanssa. Muutin mieleni, minä haluan psykoterapiaan!!! 

Siis ajatella, säännöllinen sessio, jossa saat ihan vapaasti vain puhua kaikki murheet! Tuohan on taivas kelle tahansa. Nyt alan ymmärtää, miksi jenkeissä melkein kaikki käy terapiassa, ihan vaikka vaan ennakoivasti. Wuhuuu – kivaa.

Juttelimme ystäväni kanssa, että joo. Viikottainen sessio ammattilaisen kanssa, joka kuuntelee sinua + sitten unitabut, joilla taataan loistavat yöunet. That’s the life! (ok, kannattaa nyt lukea roimasti myös sarkasmia tuonne mutta teoriassa aika jees ajatus :D )

Mutta vakavoidutaan hetkeksi. Huumori on perheemme lääke vaikeisiin asioihin. Olisihan terapiasta kelle tahansa mielenterveysomaiselle hyötyä. Itse olen vain pelännyt, että se lyö kaikki itsesuojelumetodini säpäleiksi ja en ehkä enää sitten tunne tätä ihmistä joka olen nyt ja jonka elämä on hallussa. Sisintään kun täytyy karaista, jotta tilanteeseen, joka ei ole ok mutta se ei ole maailmanloppukaan (edellinen blogikirjoitukseni), voi tottua.

Eli mietintämyssy päähän ja vakavaan harkintaan tuo psykoterapia.