Minä viihdyn hirvittävän hyvin yksin.

Yksi mun suurimpia haaveita on ollut ja on edelleen viettää yksi kokonainen viikonloppu ilman minkäänlaisia ihmiskontakteja. Puuhaillen omia juttujani, syödä jos muistaa, kuunnella hyvää musiikkia ja olla vain itseni kanssa. Parisuhteellisena tämä on haastavampi toteuttaa, mutta ihmisellä pitää olla haaveita.

Nuorempana pidin itseäni ujona. Mutta enhän minä ujo ole koskaan ollut. Olen puhelias, huumorintajuinen, iloinen, kiinnostunut elämästä ja ilmiöistä, todella positiivinen yksilö. Jaksan vain todella huonosti muita ihmisiä. Väsyn useista kontakteista ja helposti vetäydyn pois sosiaalisista tilanteista. Tämän hetkinen työ on hyvin sosiaalista ja vuorovaikutuksen täyteistä (välillä ihmettelen, miksi valitsin juuri tämän ammatin, kun ihmiset ovat mielestäni välillä raskaita). Siksi yksinolon tarve on vuosien varrella vain lisääntynyt. Nykyään osaan onneksi jo ihan tietoisesti sanoittaa puolisolle, jotta nyt tarvitsen omaa aikaa, mene pois tai ole hiljaa. Olen introvertti.

Salaa ihailen ihmisiä, joilla on satoja facebook-kavereita, livenäkin kymmeniä. He tutustuvat helposti uusiin ihmisiin ja solmivat jatkuvasti uusia ystävyyssuhteita. Minä en. Minulle tutustumisprosessi on jokseenkin vastenmielinen, se vie enemmän energiaa kuin antaa. Olen viime vuosina yrittänyt kehittää epäsosiaalista puoltani paremmaksi, harjoitellut suorastaan ihmisiin tutustumista. Hakeutunut paikkoihin, joissa voisi potentiaalisesti tutustua uusiin ihmisiin. Olen yrittänyt kiinnostua muista, olen opetellut fraaseja, joilla toisen saa puhumaan itsestään (useat ihmiset pitävät siitä, että heistä kiinnostutaan), treenannut aloitteentekijän roolia. Yrittänyt ystävystyä. Melko tuloksettomasti. 

Ja samaan aikaan yrittäessäni haalia jonkinlaista ihmisverkostoa ympärilleni, ihmettelen että miksi hitossa edes yritän? Viihdyn yksin, parisuhteeni antaa minulle seuraa aina, minulla on hyvä ystävä, jonka kanssa tehdä ”tyttöjen juttuja”, minulla on vanhoja ystäviä joille voi aina soittaa, jotka tietävät elämästäni kaiken tarpeellisen ja joiden kanssa aika tai välimatka ei tunnu. En periaatteessa tarvitse uusia ihmisiä. 

Koska yhteiskunta antaa ymmärtää, että yksilön pitäisi olla sosiaalinen. Pitäisi olla niitä verkostoja, ystäviä, tuttavia. Jonkinlainen ulkopuolinen paine on ajanut minut luulemaan, että ollakseni yhteiskuntakelpoinen minulla täytyy olla paljon ihmiskontakteja. Ja minullahan on! Päivittäin juttelen kymmenien ihmisten kanssa työn puitteissa, osan kanssa enemmän, toisten kanssa pintaa raapaisten. Miksi pitäisi vielä vapaa-aikansakin käyttää sosiaalistumiseen? Ei kai oikeasti tarvitsekaan, minä vain luulen niin. Minulle yksinolo ei ole yksinäisyyttä.

Mutta tämä on vain toisinaan vaikea hyväksyä. Nykyihmisen kasvanut yksinäisyys puhututtaa ihan yhteiskunnallisena ongelmana, ja se ehkä saa ajattelemaan ettei yksinolo ole suotavaa. Useasti huomaan vaikka shoppailureissulla, että tännekin olisin voinut pyytää jonkun mukaan mutta en edes halunnut. Se ei käy mielessäni vaihtoehtona, niin hyvin viihdyn yksinäni. Toimin tehokkaammin itsekseni, nautin omasta seurastani. Leffaan en vielä ole yksin mennyt, mutta ravintolassa olen syönyt yksin. Eikä se ollut kamalaa. Toki kuvittelen mielessäni, että muut ihmiset katsovat etteikö tuolla ole seuraa edes ruokailuun, mutta entäs sitten? En muutenkaan kauheasti välitä mitä muut ajattelevat, niin miksi sitten edellä mainitussa tilanteessakaan.

Ja kuitenkin, loppupeleissä, useamman pitäisi mielestäni viihtyä ensisijaisesti itsensä kanssa. 

Minä olen oman elämäni tärkein ihminen ja jos pärjään hyvin itseni kanssa, pärjään myös muiden kanssa.