Minä sitten rakastan käsitöitä.

Ja seuraavassa hetkessä vihaan niitä. Neulominen, ompeleminen, virkkaaminen, kaikki käsin tekeminen on rentouttavaa. On ihana nähdä, kun omista kätösistä syntyy jotain kivaa, mieltä piristävää kun ihan ite tein. Se onnistumisen tunne on ihan superia. Ja sitten on se kääntöpuoli. Kun ideasta ei tulekaan mitään. Tämä keltainen neuletakki oli alusta lähtien katastrofi. En ole mitenkään päin tumpelo neulomisessa, en paras mutta en huonoinkaan, mutta aina ei vain onnistu.

Ajattelin kokeilla minulle uutta tapaa kutoa. Yhtenä kappaleena kudottu villatakki. Mallikuvissa se näytti tosi kivalta ja kyllä minä nyt tuollaisen osaan kutoa, ei ole homma eikä mikään. Lopputalven illat ihmettelin ohjetta, neuloin ja ihastelin, tuleepas kaunis. Silmissä siinsi minkä mekon kanssa villatakki käyttäisin, vihdoinkin keltaista vaatekaappiin, tulee niin varmasti käyttöön tämä neulos, lopussa sitten varmasti kiitos seisoo.

No, ei seisonut.

Neuloin toisen hihan ainakin kahdesti, etukappaleen toisen puolen pituus ei täsmännyt toisen puolen kanssa kolmannellakaan kerralla. Asettelin nappeja, ompelin eri kohdista kappaleita kiinni toisiinsa, josko siitä käytettävän vaatteen saisi, mikään ei auttanut. Heitin työn pois käsistäni tuskastuneena ainakin neljästi saatesanoilla ”en neulo enää ikinä!”. Mutta aina, kerta toisensa jälkeen kaivoin työn esille ja puikoille, korjasin ja fiksasin, kunnes eilen illalla päätin ettei tästä käyttövaatetta tule ja purin koko p*skan.

Nyt on paljon keltaista lankaa ja muhittelen päässäni, mitähän kivaa näistä keristä neuloisin. Tyhmä pää ei opi, tai sitten optimistin luonteeni on vankkumaton ja toivoo onnistuvansa seuraavalla kerralla.

Käsityöt opettavat kärsivällisyyttä. Hitaasti hyvä tulee.

Yhdestä (tai tsiljoonasta) epäonnistumisesta ei voi lannistua, aina on mahdollisuus onnistumiseen. 

Ja aina pitää edes yrittää.

Nämä pätevät ihan muillakin elämän osa-alueilla.