Vertaistukea kaivataan, ikäkriisi on vakava asia
Tiedossa vakavahenkisempi teksti.
Koska ne samperin syntymäpäivät. 34 vuotta.
Oon sivunnut tätä aihetta aiemminkin, mutta kun ei lakkaa ahdistamasta vanheneminen. Välillä, kun pahin tunne iskee, sydän hakkaa miljoonaa ja kädet tärisee. Ahdistaa. En missään nimessä haluaisi olla nuorempi enkä vanhempi, ikä on kuitenkin vain numeroita. En oikein saa itsekään kiinni, mistä kenkä puristaa, mutta yritetään. Kirjoittaminen useasti auttaa.
En pelkää sinällään omaa vanhenemistani, mutta nyt ymmärrän ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni aivan kirkkaasti, että elämä on rajallista. Kaikki vanhenevat. Perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, puoliso. Kaikkien aika vähenee vääjäämättä. Ja se on surullista.
Elämänkokemus on laajentanut näkökenttää pois omasta navasta ja näen kuinka paljon pahaa on yleisesti maailmassa. Ja se tieto lisää tuskaa.
Olen yleensä todella positiivinen henkilö, mutta tästä en löydä mitään positiivista.
Ja se on kummallista, koska minulla on kaikki hyvin. Todella hyvin. On vakituinen työ, oma asunto, ihana puoliso, kaikki on vallan loistavasti. Elämältä kaiken sain, niin sanotusti. Mikään ovi ei ole sulkeutunut, edessäni on enemmän mahdollisuuksia kuin olisin osannut arvatakaan.
Koen olevani jonkinlaisessa rajatilassa, hetkessä jossa pitäisi tehdä jotain. En vain tiedä mitä. Jokin aika sitten ajattelin, että tämä kriisi liittyisi ammattiin. Olen aikoja sitten päättänyt/tiennyt etten tule jäämään eläkkeellä samasta työstä (tämänhetkinen eläkeikä on 69,7 vuotta). Ja en aio olla päiväkodin täti seitsemänkymppisenä. Mutta mitä muuta tekisin? Tällä hetkellä viihdyn kuitenkin työssäni niin hyvin, etten osaa kuvitella mitä muuta tekisin.
Nuorempana suorastaan toivon olevani jo kolmekymmentä, koska silloin elämän on pakko olla helpompaa. Onhan se. Kyllä ikä tuo varmuutta ja viisautta. Mutta tähän henkilökohtaiseen kriisiin ikä ei auta. Ei tämä taida olla järjellä selitettävä asia. Pohdin myös vaihtoehtoa, että kun kaikki on niin hyvin, kehitän iästä ongelman, koska ei ole muita ongelmia. Voiko kriiseillä sen takia ettei ole kriisiä?
Vai voiko ahdistaa, kun mikään ei muutu? Nuorempana vaihdoin opiskelualaa vähintään kolmen vuoden välein (opiskelin kaksvitoseksi saakka useampia aloja). Pitäisikö nyt olla aikuinen ja pysyä lestissään. Seuraavat x-vuotta samassa työssä, samassa työpaikassa, saman miehen kanssa, samassa kaupungissa, samassa kodissa? Edelleenkään, missään edellä mainitussa ei ole mitään vikaa, mutta semisti ahdistaa ajatus siitä, että seuraavat viisi/kymmenen/viisitoista vuotta elän täsmälleen samanlaista elämää. Joka on siis hyvä elämä ja jonka kaiken haaveilin saavani. Mutta silti.
Koen myös jonkinlaista syyllisyyttä maristessani asiasta, mikä ei ole oikeasti mikään ongelma. Vanheneminen ei ole ongelma!
Tiedän kyllä myös, että nämä tunteet ovat ohimeneviä, mutta kummastuttavat silti. Noh, jatkan elämääni silti ihan hyvillä mielin, joskin sekavissa tunnelmissa. Otan ehkä lasillisen kuohuvaa juhlapäivän kunniaksi tai ainakin palan suklaata. Tai todennäköisesti ohitan koko päivän sanomatta sanaakaan. Katsotaan nyt, kuinka käy.
Kai joku muukin kriiseilee iästään? En voi olla ainoa.
Jälkikäteisedit. Hetki julkaisun jälkeen, maailma näytti taas ihan hyvältä paikalta. Ulkona paistaa aurinko ja linnut laulaa, kaikki on hyvin. Tälläistä on elämä, vaihtelevaa aallokkoa. :)