tienhaara.

aina vaan palaan tähän:

olen eksynyt eikä maisema

sano minulle mitään

suonissani virtaa pelko

etten koskaan löydy

kierähdän itseni ympäri

uudelleen, mikään kulma ei

tunnu oikealta

 

haluaisin jo nousta ylös ja

kävellä varmoin askelin,

taakseni vilkuilematta

ottakaa jo paino olkapäiltäni

olen väsynyt

vaikken ole liikahtanut senttiäkään

 

kaipaan sitä kun uppoutuu

johonkin tai johonkuhun,

unohtaen että muuta on,

 

nyt on kuin kulkisin

todellisuutta jäljessä,

peläten että

mieleni muste syrjäyttää

ne jotka nojaavat päänsä olkaani,

jotka ovat lihaa ja verta,

hengittävät, hengästyvät ja

tuntevat nälkää,

 

että tuijottaen vain yhteen horisonttiin

kadotan kaiken muun

ja lopulta

en löydä sitä mitä etsin.

 

*

 

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka henkilökohtaisesti ja intiimisti haluan täällä kirjoittaa. En julkaise juurikaan kuvia omasta elämästäni (painavin syy tähän on tosin se, että elän ilman kameraa) enkä aio kirjoittaa tätä kuin päiväkirjaa, en aio kutoa päivieni kulkua yksityiskohdittain esiin. Kuitenkin on joitain teemoja, joista haluaisin kirjoittaa mutta joista kirjoittaminen vaatii elämäni ja tuntojeni avaamista, itseni asettamista alttiiksi.

Juttelin eilen erään tuttavani kanssa henkilökohtaisuuksista kirjoittamisesta ja siitä miten universaaleja yksityisiltä tuntuvat kokemukset usein ovat. Kuinka monta kertaa toisen sanat ovat tuoneet minulle lohtua. Lähiaikojen esimerkkeinä vaikkapa Olennaisuus-blogin kirjoitus paniikkihäiriöstä ja Sara K:n useat postaukset, kuten tämä ja etenkin tämä. Ja Eeva Kolukin kärsii melankoliasta!

Eivät minun kipuni ole sen kummempia kuin muidenkaan, mikä on aika lohduttavaa.

Pidän vähän höpsöistä hyvän mielen blogeista ja ihailen tyyppejä, joiden sanoissa kierii nauru. Olen reaalielämässä aika nauravainen (ja höpötän liikaa). Tuntuu vaikealta myöntää ulkomaailmalle (lue: siis muille kuin ihan lähimmille ihmisille), etten ehkä olekaan niin aurinkoinen ja pirtsakka. Että välillä elämässäni on enemmän mustaa kuin jaksaisin. Tykkään ihmishälinästä, mutta joinain päivinä kaupassa käynti saattaa saada sydämeni hakkaamaan liian lujaa, ilman loppumaan ja kaiken sumuiseksi.

Jonakin päivänä tuntuu varmasti hyvältä jutella vaikkapa vegaanisesta muodista tai tv-sarjoista, jotka saavat minut nauramaan niin lujaa, että epäilen naapurien kuulevan. Mutta ei juuri nyt.

 

                                             

Olen ollut vähän solmussa. Vähän hukassa. En oikein osaa sanoa kuinka kauan. Elämäni on tuntunut epämukavalta ja olen kysynyt itseltäni yhä uudelleen, mitä oikein haluan, mutta on kuin mieleni heittäytyisi hankalaksi ja vaikenisi piruuttaan.

Olen yrittänyt kaikenlaista, lukenut, koettanut muuttaa näkökulmaani, ajatella positiivisesti, keskittyä hengitykseeni, paeta liian raskaita ajatuksia, sitten taas kohdata ne. Olen käynyt terapiassa, olen kirjoittanut, istunut suihkun lattialla ja miettinyt, miettinyt, miettinyt.

Kuka oikein olen ja mitä haluan. Mikä minusta tulee, mihin suuntaan pitäisi kulkea, kuinka tuntea onni ja askeltaa kevyesti.

Eli olen miettinyt aika perusjuttuja. Vaikka pitkään huusin tälle ololle lopu jo ja jätä minut rauhaan, ehkä olen alkanut tajuta vihdoin viimein tajuta siitä jotain. Okei, en tiedä vieläkään, mikä minusta tulee isona mutta tiedän jo, etten saa vastausta ainakaan pakottamalla.

Vielä on aika paljon mietittävää (huoh!) mutta ehkä voin välillä hellittää ja tehdä jotain ihan muuta. Ja mieleni antaa minulle vihdoin luvan ajatella muuta, mikä on aika ihanaa. Kun herään aamulla, väsyttää yhä, mutta en maanittele itseäni sänkyyn koko päiväksi vaan napsautan kahvinkeittimen päälle ja kaivaudun vaatteiden sisään.

Tänään alkaa rakkauskurssi, joka jännittää, pelottaa ja saa sydämen pamppailemaan (hyvällä tavalla, tällä kertaa). Odotan kurssilta aika paljon, eikä minulla ole oikein käsitystä siitä, mihin olen astumassa. (Raportointia kurssista on mahdollisesti luvassa.)

Alun runosta on hetki aikaa, ehkä olen päässyt jo hiukan eteenpäin. Mutta vielä on suunnistettavaa ja ehkä se on ihan ok.

kuva: Logic of the birds