Aamuyön ajatuksia

Viime yönä minuun iski kolmenkympin kriisi.

Laahustin yökerhosta kotiin klo 04.00 tietäen, että puolisollani soi oma herätyskello töihin tunnin päästä. Puolisoni oli lähtenyt ajoissa kotiin nukkumaan, jotta  jaksaa nousta reippaana töihin. Pohdin kotiin mennessäni, miten minusta voi koskaan tulla vastuullinen aikuinen ja äiti, sillä tämänhetkinen näyttöni reaaliteeteista ei ole kovin vahva. Valitettavasti en ole sellainen vaimo, joka viihtyy kaiket illat kotona leipomassa ja siivoamassa. Olen SM-tason tanssija, joka on tottunut menemään ja tekemään joko yksin tai yhdessä. Saan happea silloin, kun vauhti on kovimmillaan.

Toisaalta odotan äitiyttä yli kaiken, ja samaan aikaan pelkään ettei niin tule koskaan tapahtumaan.

Kehoni pyrkii viestittämään minulle, että aika alkaa olla pian lopussa. Tiedostan sen vallan hyvin. Haluan lasta aivan valtavasti. Samaan aikaan minua kuitenkin jopa hieman pelottaa. Tiedän ja tunnen itseni. Pystyn taloudellisesti pitämään juuri ja juuri huolen itsestäni, pystyisinkö elättämään myös lapseni? Entä, jos kyllästyn äitiyteen tai epäonnistun siinä täysin? Olenko valmis ottamaan sen riskin, että perustamme perheen niin sanotusti parisuhteen kustannuksella – emmekä voi koskaan palata aiempaan? Tiedän kuitenkin myös sen, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei ole vaihtoehto.

Veikkaan, että elämme juuri sitä vaihetta kun lapsi on vielä ”pilke silmäkulmassa”. Nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Fakta on kuitenkin se, ettemme voi odottaa ja jahkailla enää kovin pitkään. Pelko ja epäilys tulisi pystyä vain työntämään sivuun, ja ottaa se ensimmäinen askel.

Rakas pilke silmäkulmassa, puhumme sinusta jo lähes päivittäin. Ajatuksen tasolla olet jo täällä <3