Kolme päivää sitten keskustelimme puolisoni kanssa ja päätimme yhdessä, että tänä kesänä aiomme yrittää ensimmäisen kerran lasta <3

Pidän tehtyä päätöstä suhteemme kannalta merkittävänä, ja olen niin onnellinen että voisin itkeä. En olisi tällä hetkellä missään muualla mieluummin, kuin nykyisessä elämäntilanteessani. Kahden kuukauden päästä on ensimmäinen vuosihääpäivämme. Kukapa olisi arvannut kymmenen vuotta sitten, mihin yhteinen matkamme lopulta johtaakaan?

Päätös lapsen yrittämisestä syntyi siitä, kun kävimme keskustelua osallistunko SM-kisajoukkueen koetansseihin kahden viikon päästä vai en. Mikäli osallistuisin ja tulisin valituksi kuten tälläkin kaudella, minun tulisi pystyä sitoutumaan tiukkaan treeniaikatauluun aina seuraavaan toukokuuhun asti. Tällöin ei olisi mahdollisuutta yrittää lasta. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, ettemme henkisesti tulisi tämän valmiimmaksi asian kanssa, ja pahimmassa tapauksessa tuhlaisimme vain kallisarvoista aikaa mikäli lykkäisimme asiaa. Toki nytkin jo saattaa olla liian myöhäistä…

Tällä hetkellä oloni on levollinen, mutta samalla hieman malttamaton. Äsken lenkillä ollessani mieleeni nousi melkein kolmen vuoden takainen lupaus, jonka lupasin hiljaa itselleni ystäväni hautajaisissa. Lupasin, että vaikkei hän saanutkaan jatkaa elämäänsä, minä jatkaisin. Minulla oli ajoittain tunne etten pääse eteenpäin, mutta lopulta niin vain kävi. Ajoittain on vieläkin ikävä. Mutta toistaiseksi olen pitänyt lupaukseni. Rakas M – minä tiedän, että sinäkin tiedät sen.

Aion painaa tämän hetken mieleeni ja muistella tätä onnen ja tyyneyden tyyssijaa silloin, jos käy niin ettei lapsi ole tullakseen useista yrityksistä huolimatta ja olo on turhautunut, toivoton ja epävarma. Voi sinä pieni, tulisitpa pian osaksi meidän perhettämme <3

Viime yönä minuun iski kolmenkympin kriisi.

Laahustin yökerhosta kotiin klo 04.00 tietäen, että puolisollani soi oma herätyskello töihin tunnin päästä. Puolisoni oli lähtenyt ajoissa kotiin nukkumaan, jotta  jaksaa nousta reippaana töihin. Pohdin kotiin mennessäni, miten minusta voi koskaan tulla vastuullinen aikuinen ja äiti, sillä tämänhetkinen näyttöni reaaliteeteista ei ole kovin vahva. Valitettavasti en ole sellainen vaimo, joka viihtyy kaiket illat kotona leipomassa ja siivoamassa. Olen SM-tason tanssija, joka on tottunut menemään ja tekemään joko yksin tai yhdessä. Saan happea silloin, kun vauhti on kovimmillaan.

Toisaalta odotan äitiyttä yli kaiken, ja samaan aikaan pelkään ettei niin tule koskaan tapahtumaan.

Kehoni pyrkii viestittämään minulle, että aika alkaa olla pian lopussa. Tiedostan sen vallan hyvin. Haluan lasta aivan valtavasti. Samaan aikaan minua kuitenkin jopa hieman pelottaa. Tiedän ja tunnen itseni. Pystyn taloudellisesti pitämään juuri ja juuri huolen itsestäni, pystyisinkö elättämään myös lapseni? Entä, jos kyllästyn äitiyteen tai epäonnistun siinä täysin? Olenko valmis ottamaan sen riskin, että perustamme perheen niin sanotusti parisuhteen kustannuksella – emmekä voi koskaan palata aiempaan? Tiedän kuitenkin myös sen, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei ole vaihtoehto.

Veikkaan, että elämme juuri sitä vaihetta kun lapsi on vielä ”pilke silmäkulmassa”. Nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Fakta on kuitenkin se, ettemme voi odottaa ja jahkailla enää kovin pitkään. Pelko ja epäilys tulisi pystyä vain työntämään sivuun, ja ottaa se ensimmäinen askel.

Rakas pilke silmäkulmassa, puhumme sinusta jo lähes päivittäin. Ajatuksen tasolla olet jo täällä <3