Kirsikankukista ja hieman lumestakin

 

[MIA KANKIMÄKI KIRJOITTAA]
Tuulee, ilma on sakeanaan valkoisista terälehdistä, kuin lumihiutaleista. Terälehtiä virtaa kanaalissa, kanaali on kokonaan valkoisten pilkkujen täplittämä (eräs tavallinen kangaskuosi, ymmärrän nyt, kuvaa kirsikankukan terälehtiä virrassa). Tuulen lennättämät terälehdet juoksevat polkua pitkin. Terälehtiä tarttuu hiuksiin, vaatteisiin, iholle, niitä tunkee suuhun, niitä kerääntyy salamatkustajiksi kirsikankukkakuvioiseen laukkuuni. Terälehtimyrsky, se on tämän juhlan viimeinen kuva.

Kioto. Kirsikankukat. Huumaava, pakahduttava kauneus. Vielä jonain päivänä koen tämän kaiken itse. Nyt olen kokenut kirsikankukkia vain toisen ihmisen sanojen kautta, sillä lomalukemisenani on ollut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

En ole ainoa, joka on kirjaan ja kirsikankukkiin rakastunut. Kävin lukemassa Eeva Kolun ajatuksia kirjasta tänä aamuna ja nyt tätä kirjoittaessa selaillut hieman muidenkin kommentteja. (Aiemmin olin tarkoituksella jättänyt selailematta, sillä haluan lukea ensin itse ja sitten vasta ottaa selvää, mitä muut ovat ajatelleet.) Eeva kirjoittaa, että aikoo joskus elämänsä aikana nähdä Kioton kirsikankukat. Tämä toteamus herätti. Olen vuosia haaveillut Japanista ja tiedän, että joskus vielä matkustan sinne. Kankimäen kirja vahvisti ajatuksen siitä, että Kioto kuuluu ehdottomasti nähdä. Kaikkein eniten kirjassa rakastin kirsikankukkia, mutta siitä huolimatta ajattelin, että ei ole mitään järkeä mennä juuri kirsikankukka-aikaan. Silloinhan siellä ovat kaikki muutkin.

Miksi, miksi en menisi silloin? Juuri Kioton kirsikankukat saavat sydämeni lyömään nopeammin. Juuri ne haluan ennen kaikkea nähdä. Vaellella pitkin Kioton katuja ja Kamo-joen vartta, käydä temppeleissä ja nähdä kirsikankukat näitä erilaisia maisemia vasten. Tietenkin menen kirsikankukkien aikaan! Kioto ja kirsikankukat, jonain vuonna siis vielä näemme. Tänä vuonna tyydyn kuitenkin vähempään ja menen ihailemaan kirsikankukkia Helsingin Roihuvuoreen.

Tuijotan ajatuksissani ulos. Ikkunani takana leijailee keveitä, valkoisia höytyviä. Ne eivät kuitenkaan taida olla kirsikankukan terälehtiä. Kankimäen kuvaus mono no awaresta (maailman kauneuden ja katoavuuden aiheuttama pakahduttava surun tunne) saa minut tajuamaan, että Japanista haaveilemisen sijaan olisi pitänyt ihailla enemmän upeaa, lumen peittämää suomalaista luontoa. Hetkellinen kauneus ahdistaa. Koskaan siitä ei tunnu osaavan nauttia niin paljon kuin pitäisi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *