Jännitystä, iloa, surua, innostusta
Oli toiseksi viimeinen iltani Suomessa. Puhuttiin helsinkiläisessä ravintolassa siitä, minkä värisiä mitkäkin kadut ovat Monopoly -pelissä. Olin sanomassa, että täytyy tarkistaa kun pääsee kotiin, mutta yhtäkkiä rupesikin itkettämään. Tajusin, että näiden parin päivän jälkeen en palaisikaan kotiin, vaan päinvastoin lähtisin sieltä pois pitkäksi aikaa.
Luen Valencian matkaoppaita, selaan Pinterestistä kymmeniä ”hidden gems of Spain” -postauksia, tutkin asuntoni lähellä kulkevia lenkkimahdollisuuksia. Yhtäkkiä alkaa itkettää, eivätkä Valencian nähtävyydet enää kiinnostakaan. Innostus ja ilo vaihtuvat jännitykseen ja suruun niin nopeasti etten pysy perässä.
Olin (toisen) helsinkiläisravintolan vessajonossa, kun aasialainen nainen tuli myös etsimään vapaata vessaa. Nainen alkoi selittää minulle jotakin jollakin minulle tuntemattomalla kielellä ja osoitteli vessan ovia. Vastasin englanniksi, hän jatkoi kiinaksi. Ajattelin vain, että tälläistäkö siellä Espanjassa tulee olemaan. Ihmisetkö vain puhuvat ja puhuvat enkä ymmärrä mitään? Kaikkien käytännön asioiden keskellä ei pysty oikeastaan miettimään jännittääkö, mitä odottaa, pelottaako. Siinä vaiheessa alkaa jännittää, kun astut lentokoneeseen ja oletkin ihan yksin. Siinä vaiheessa, kun astut vieraaseen asuntoon, et ymmärrä kenenkään puheesta mitään, eikä kukaan ymmärrä sinua.
Saavuin Valencian lentokentälle noin viiden aikaan iltapäivällä väsyneenä ja uupuneena. Onneksi lentokentältä pääsi asunnolleni metrolla, sillä se on yksi mukavimmista matkustustavoista uudessa kaupungissa. Nainen, jonka luona asun lähetti minulla espanjaksi ohjeet kuinka pääsisin hänen luokseen metropysäkiltä, mutten ymmärtänyt niistä mitään. Matkalla tajusin, että olin tullut asemalta pois eri sisäänkäynnin kautta kuin hän oli tarkoittanut. Luojan kiitos vapautuneen EU-datan google maps opasti minut kuitenkin perille.
Sisälle pääsy ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa kuin asemalta asunnolle kävely. Tiesin, että asunnon numero oli 7, ja löysinkin oven vierestä samanlaisen taulun kuin monissa suomalaisissakin taloissa on. Painat nappia numeron vierestä, ja omistaja pystyy avaamaan oven ylhäältä. Soitin ovikelloa ja ylhäältä kaikui iloinen ”hola!” , jota yritin parhaani mukaan matkia. Kuulin summerin soivan ja vedin ovessa olevista raudoista ja ihmettelin miksei siinä ollut kahvaa. Ovi ei kuitenkaan auennut ja pieni paniikki valtasi minut.
Takanani seisoi nuori mies, jolta kysyin englanniksi tiesikö hän miten ovi avataan. Hän vastasi ”yes yes you need a key or then you have to call to someone upstairs”. Jos en olisi ollut yhtä väsynyt olisin varmasti vastannut jotain sarkastisempaa, mutta nyt päätin tyytyä vain vastaukseen ”yes, i did that already”. Soitimme naiselle uudestaan ja kun hän vastasi ja kysyi mikä hätänä, viitoin miestä vastaamaan hänelle. Mies selitti että alhaalla oli tyttö ison matkalaukun kanssa, voiko hänet päästää sisään. Hetken päästä ovi surahti taas ja mies avasi oven; työntämällä sitä sisäänpäin. Ilmeisesti mielikuvitukseton insinööri ei osannut ajatella ollenkaan laatikon ulkopuolelta. Kiitin miestä ja astuin sisälle talon eteiseen, josta yritin turhaan etsiä taulua asuntojen numeroista, sukunimistä ja kerroksista. Pyörin ilmeisesti eteisessä melko eksyneen näköisenä, sillä sama ulkona seisova mies nosti 4 sormea pystyyn. Näytin peukaloa ja astuin hissiin.
Asunto oli kuin olikin 4. kerroksessa, ja pääsin perille. Vein tavarat huoneeseeni ja kävimme jonkin aikaa melko yksipuolista keskustelua, sillä minulla ei ollut hajuakaan mistä puhuimme. Nainen toisteli tiheään tahtiin ymmärsinkö mitä hän minulle puhuin ja vastasin vain ”sí sí un poco” (=kyllä kyllä vähän). Söimme vesimelonia ja kun hän kysyi ottaisinko vesimelonia vai jotakin muuta, vastasin vain tätä tätä. Olisin halunnut vastata, ettei minulla ole nälkä, mutten osannut, joten lisää vesimelonia siis.
Ensimmäisenä iltana sängyssä iskivät väsymys ja ikävä. Yhtäkkiä kaikki tuttu ja turvallinen oli poissa, ja mietti vain että mihinköhän sitä on tullut lähdettyä. Seuraava aamuna olo oli onneksi jo paljon parempi.