Adios España!

WhatsApp Image 2019-02-09 at 20.45.13.jpg

WhatsApp Image 2019-02-09 at 20.45.14.jpg

WhatsApp Image 2019-02-09 at 20.45.14 (1).jpg

Viime sunnuntain fiiliksistä on pikkuhiljaa päästy toipumaan. Lentomatka Valenciasta Pariisiin oli melko tunteikas, enkä pystynyt estämään puskevia kyyneliä kuin aika-ajoin. Lisäksi sain ystäviltäni lentokoneessa avattavan kirjeen, jonka lukeminen ei helpottanut itkemistä yhtään.

Ensimmäiset lähtemisen fiilikset iskivät siinä kohtaa, kun kannoin viimeisen laukkuni omasta huoneestani eteiseen. Tunne iski rajusti ja yllättäen: ensimmäistä kertaa tajusin, että Espanjan elämäni on loppumassa. Tähän hetkeen asti olin ajatellut, että lähtö on jossain viikkojen, kuukauden päässä. Lähtö tuli yhtäkkiä niin äkkiä, etten muistanut ostaa pientäkään osaa niistä matkamuistoista, joita olin ajatellut itselleni ostaa.   

Semi-aikaisesta lähdöstä huolimatta käytiin kavereideni kanssa yhdessä lempikahvilassamme aamupalalla, ja he saattoivat minut metroasemalle. Aamupalalla fiilis oli haikea: toinen ystävistäni jäi vielä Valenciaan kokonaisen lukukauden ajaksi, ja toinen lähti pari tuntia jälkeeni. Vaihdoimme kirjeitä ja viimeisiä ajatuksia siitä, miten paljon Valenciaan jäävän ystäväni arki tulee muuttumaan. Luulen, että hänelle lähtömme onkin ollut melkoinen shokki. Kaikki muut palaavat niin sanotusti takaisin entiseen, tuttuun ja turvalliseen elämään, kun taas hänelle tuttu paikka muuttaa muotoaan melko rajusti.

Aamupalan aikana säästyttiin kyyneliltä ja jopa naurettiinkin jonkun verran, mutta metroasemalla tunnelma oli melko surullinen. Sanottiin viimeiset hyvästit ja lähdin metroon yksin, enkä vieläkään täysin ymmärtänyt, että olen lähdössä pois kaupungista. Lentokentällä ajatukseni olivat melko sumuiset, ja kun puoli tuntia ennen lennon lähtöä tajusin, että lentokentällä ei lentokoneeseen astutakaan juuri ennen lähtöä, juoksin paniikissa portille, jossa sitten seisoskelinkin seuraavat puoli tuntia jonottaen koneeseen pääsyä. Vasta kun lentokoneen viimeiset renkaat irtosivat maasta, tajusin konkreettisesti sen, että lähden Valenciasta.

Lentomatka oli sekä oikeasti, että mielessäni melkoista myrskyä. Tuuli ilmeisesti niin kovaa, että olimme turbulenssissa lähes koko lennon, enkä uskaltanut käydä lennon aikana edes vessassa. Päässäni kävin läpi ajatuksia laidasta laitaan, ja tappelin kyyneliä vastaan siihen aika ajoin kykenemättä. Kun pomppuisen lennon jälkeen laskeuduimme Pariisiin, ja rojahdin iltapäivän muuttuessa iltaan hostellin sänkyyn, olin sekä henkisesti että fyysisesti aivan rikki.   

Lensin Pariisiin tapaamaan erästä ystävääni 6 vuoden takaa, eikä hän varmasti samana iltana syödessämme välttynyt kuulemasta, etten voinut uskoa Valencian aikani olevan ohi. Onneksi hän itse oli palannut vain kuukautta aikaisemmin vaihdosta Brasiliasta, joten hän ymmärsi tunteitani melko hyvin. Juttelimme kaikenlaista vaihto-opiskelusta, vaihdoimme kuulumisia ja muistelimme kuuden vuoden takaista aikaamme Los Angelesissa.

Seuraavana aamuna olo oli jo kevyempi, ja ystäväni ollessa töissä kiertelin Pariisista niitä nähtävyyksiä, jotka ehdottomasti halusin nähdä. Nähtävyyksien ihasteleminen yksin oli melko nopeaa; nappasin muutamia kuvia, kävelin paljon ja kuuntelin musiikkia sekä podcastejä. Eiffel-tornin lähellä otin kuvia kahdesta pariskunnasta, ja vastatessani heille kummallekin huomaamattani jotakin espanjaksi selvisi, että he olivat itse sieltä kotoisin. Juttelimme niitä näitä espanjaksi, ja tunsin hetken olevani kotona. Vihdoinkin joku ymmärtää minua kunnolla, ja minä ymmärrän heitä!

Kävelin Pariisissa noin neljästä viiteen tuntiin, kunnes jalkani väsähtivät ja kylmä alkoi tuntua. Siirryin siis takaisin hostellille odottelemaan illallista. Kävimme vielä ennen illallista Sacrè-Coeurin edessä ihastelemassa iltaista Pariisia, minkä jälkeen siirryimme nauttimaan illallista hyvin tyypilliseen pariisilaiseen ravintolaan. Olimme aivan varmoja, että vieressämme istui Katy Perry, kunnes googletettuamme hänen tatuointinsa ja tämän hetkisen olinpaikkansa, oli meidän pettyneinä todettava, ettemme olleetkaan nauttineet illallista Grammy-ehdokkuuksia kahmineen tähden vierellä.

Seuraavana päivänä jatkoin matkaani Lyoniin, jossa kävin moikkaamassa siellä vaihtoaikaansa viettävää suomalaista ystävääni. Lyonin asemalla vanha uskottuni Google maps petti, ja jouduin turvautumaan ihan oikeisiin kyltteihin ja ihmisten kanssa kommunikointiin. Onneksi ystäväni tuli minua vastaan juna-asemalle, joten siitä eteenpäin ei enää ollut ongelmia. Pari päivää Lyonissa kuluivat hyvin syöden, vanhassa kaupungissa kävellen ja rennosti ottaen. Kävimme Lyonissa myös juoksemassa, ja mikä mahtavaa näimme matkalla seepran, leijonan ja jopa kirahveja! Lyonissa, kuulemma Euroopan suurimmassa kaupunkipuistossa sijaitsee nimittäin julkinen ja ilmainen eläintarha!

Aika kului nopeasti, ja ennen kuin huomasinkaan, oli aika suunnata Lyonin kentälle Lontoon konetta kohti. Lontoosta oli määrä jatkaa matkaa Chicesteriin siellä opiskelevan ystäväni luokse. Saavuin ikävästi Lontoon Southendin kentälle, josta Chicesteriin on pisin mahdollinen matka. Lentokentältä pääsi kuitenkin melko helposti keskustan alueelle, mutta lentokenttäjunan jälkeen matkani jatkuikin hieman oikukkaammin. Kultaisissa muistoissani Lontoon maanalainen on maailman helpoin ja ihanin tapa liikkua maan alla. En kuitenkaan saanut lippuautomaateista ostettua haluamaani lippua, vaan jouduin jonottamaan lipunmyyntipisteen jonossa yhden matkan metrolippua, mikä tuntui käsittämättömältä. Pääsin kuitenkin metroon, mutta epäonnekseni osuin maanalaiseen pahimpaan neljän ruuhkan aikaan. Onneksi mahduin kuitenkin haluamiini metroihin sisälle, ja ystävälliset lontoolaiset auttoivat minua pysymään pystyssä, kun käteni eivät laukkujen pystyssä pysymisen lisäksi enää riittäneet itseni kannatteluun epätasaisessa liikkeessä.   

Chicesterissä nautin lämpimästä suihkusta, rennosta illasta, sekä hyvin nukutusta yöstä. Aamulla suuntasimme takaisin Lontooseen, pudotimme tavarani hostellille ja loppupäivän kävelimme ympäriinsä nauttimassa suurkaupungin tunnelmasta sekä poikkeuksellisen selkeästä ja jopa aurinkoisesta englantilaissäästä. Noin 17 kävellyn kilometrin jälkeen suuntasin takaisin hostellille, jossa onnekseni sain kaveristani vielä kantoapua matkalaukulle. Huoneeni on sopivasti nimittäin koko hostellin ylimmässä kerroksessa eikä täällä (tietenkään) ole hissiä.

Miltä sitten tuntuu palata kotiin näin pitkän ajan jälkeen? Pahimmasta shokista olin päässyt eroon viimeistään maanantaiaamuun mennessä, enkä osaa enää yhtä lailla surra lähtöä, vaan iloitsen ennemminkin kotiin paluusta. Uskon, että tämä viikko on säästänyt minut ainakin pahimmilta tunnemyrskyiltä, sillä en tiedä olisinko kestänyt viime sunnuntain ylitsevuotavaa surua samana päivänä äärettömän ilon kanssa. Nyt kotiinpaluu tarkoittaa vain kotiinpaluuta, eikä pelkästään jostakin pois lähtemistä.

Valenciasta lähtiessäni kuitenkin ajattelin, että olisi ollut parempi lentää suoraan kotiin kuin Pariisiin. Viikon reissu tuntui ajatuksena uuvuttavalta, eikä se, että tulisin raahaamaan koko puolen vuoden tavaramäärää mukanani helpottanut ajatusta ollenkaan. Nyt lähes kaikki siirtymiset selvittäneenä voin sanoa, että yhden 23 kiloisen matkalaukun ja kahden melko painavan repun kanssa en välttämättä lähtisi reissuun saman tien uudestaan. Loppujen lopuksi pärjäsin kuitenkin ilman isompia ongelmia. Matkalaukkuni on onneksi suhteellisen laadukas, ja renkaat kestivät Lyonin mukulakivikadut, kaikki ruumaseikkailut sekä jokaiset portaat, joita pitkin matkalaukkua on pitänyt raahata.

Kun kohta viimeistä kertaa painan pääni tyynyyn 168:n päivän jälkeen jossain muualla kuin Suomessa, surisee päässäni varmasti tuhansia ajatuksia. Päällimmäisenä tällä hetkellä fiiliksistä on kuitenkin onni. Miten onnekas oonkaan ollut, kun oon saanut tällaisen mahdollisuuden. Miten onnekas, kun mulla on jotain mitä surra pois lähtiessä, mutta niin paljon iloittavaa palatessa. Oon näiden 168:n päivänä oppinut paljon siitä, millaisia ystäviä mulla on, ja mitä ystävyyden ylläpitäminen vaatii. Miten ihanat, tukevat, rakastavat vanhemmat mulla on ja miten ilman heitä en ois varmaankaan tästä selvinnyt. Miten paljon Suomessa on hyvää, ja miten paljon koti siellä mulle merkitsee. Miten paljon uuden kielen oppiminen voi rikastuttaa elämää, ja miten paljon paremmin se auttaa muita ymmärtämään. Miten paljon ystäviäni ja poikaystävääni rakastan, ja miten paljon he mulle merkkaavat.

Kiitos kaikille, jotka on ollu tässä reissussa mitenkään mukana, kysyneet multa kuulumisia, nähneet mua tänä aikana, hymyilleet mun instragram-kuville tai lukeneet tätä blogia ❤

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *