Suo, Kuokka ja Jussi

Hyvää itsenäisyyspäiväviikkoa ja onnea 101-vuotias Suomi! Vaikka vietinkin elämäni ensimmäisen itsenäisyyspäivän Suomen rajojen ulkopuolella, sain onnekseni viettää sen suomalaisessa seurassa täällä olleiden ystävieni kanssa. Näin itsenäisyyspäiväviikon kunniaksi ajattelin avata sanaisen arkkuni siitä, miten oma suomalainen identiteettini on täällä ollessani vahvistunut ja mitä suomalaisuudessa ja suomalaisessa kulttuurissa arvostan.

 

Kaikista perinteisistä suomalaisista elokuvista ja kirjoista tuttu ”kaveria ei jätetä” on saanut aivan uuden merkityksen muutettuani Espanjaan.  Koen olevani melko lojaali ihminen, ja täällä olen huomannut, ettei ehkä kyse olekaan täysin luonteestani, vaan suomalaisesta perusominaisuudesta.  Tietysti erilaisten ihmisten luonteenpiirteet vaikuttavat tällaisiin asioihin, mutta täällä ollessani olen huomannut eron vahvemmin kuin koskaan. Kaveriporukassa tuntuu olevan yhdentekevää, jos yksi porukasta jää hieman jälkeen. Koska espanjalaisia ystäviä minulla ei juurikaan ole, puhun kokemuksistani saksalaisten, ruotsalaisten, hollantilaisten ja jopa amerikkalaisten kanssa. Ilmiötä on vaikea selittää, ja aluksi luulin ihmisten vain olevan omalla tavallaan töykeitä. Pikku hiljaa olen kuitenkin ymmärtänyt, et kyseessä saattaakin olla kulttuurinen ero, ja vaikka muissa kulttuureissa näennäisesti ollaankin ystävällisempiä ja tehdään asioita enemmän yhdessä, on siinä jotakin pinnallista. Suomessa ei välttämättä lirkutella siitä miten mukavia muut ihmiset ovat, eikä pusutella kummallekin poskelle, mutta meillä puhalletaan yleensä vahvasti yhteen hiileen. Musta tuntuukin, että tämä on meille niin itsestään selvä asia, ettei sitä Suomen rajojen sisäpuolella oikeastaan osaa edes arvostaa. 

Edelliseen aiheeseen liittyen pidän myös suomalaisesta tavasta pitää kiinni siitä, mitä sovitaan. Esimerkiksi jos Suomessa sovin jonkun kanssa, että mennään sinne Fazerin aamupalalle kello 10, ei mulle tule mieleenkään, että toinen ihminen voisi perua tapaamisen samana aamuna kello 9. Täällä sellaista kuitenkin tapahtuu. Suomessa ei myöskään ole kovin yleistä sopia tapaamisia tyyliin ”no voitais lauantaina nähdä” ilman että kumpikaan ei merkkaa kalenteriinsa mitään ja unohtaa koko asian. Jos olet keskiviikkona puhut jonkun kanssa lauantaina ehkä tekeväsi jotain, tuskin sovit muuta ohjelmaa päälle varmistamatta ensin, onko lauantain ohjelma todella voimassa. Varsinkin naispuolisten henkilöiden kanssa olen kuitenkin kokenut, ettei sivulauseessa mainituille sopimuksille juurikaan anneta painoarvoa. Kyseessä voi jälleen olla erilaiset luonteenpiirteet, mutta koen, että erot ovat silti selkeästi vahvempia kuin Suomessa. 

 

Vaikka suomenkieltä ei useinkaan kuvata ranskan tai espanjan rinnalla maailman kauneimmaksi kieleksi, sellaseksi se on omalla tavallaan mulle täällä muodostunut. Vaikka pystyn englanniksi tutustumaan ihmisiin yhtä hyvin kuin Suomessakin, eikä yhteisen huumorin tai omien ajatuksien esiin tuominen tuota hankaluuksia, ei muista kielistä kuitenkaan löydy sellaista rikkautta kuin suomesta. Jos en suomalaisten seurassa saa jotakin sanaa päähäni, voin sanoa tilalle sanan, joka kuvaa asiaa, muttei oikeasti tarkoita mitään. Yleensä kaikki ymmärtävät, mistä puhutaan, eikä oikeaa sanaa edes tarvita. Suomenkielessä on myös melko vaivatonta keksiä täysin uusia sanoja niin, että joutuu perinpohjaisesti miettimään, onko sanalle oikeasti mitään vastinetta. 

Hämmentävää on myös ollut yrittää selittää ulkomaalaisille ystävilleni, miksen esimerkiksi suomalaisille tekstatessani käytä autocorrectia (äiti: googlaa!), sillä muissa kielissä ei kirjakielen rinnalla ole varsinaista puhekieltä. Muutamia sanoja siellä täällä saatetaan lyhentää, mutta kun itse katson viimeksi lähettämiäni tekstiviestejä ”Olin just sanoo et nythä siel niit o ku o ne joululefet” ”tolt blossalt tulee joka vuos uus” huomaan, että 18:sta sanasta vain 4 on kirjoitettu kirjakielen sääntöjen mukaisesti. Saksalainen ystäväni kirosi tapaani kirjoittaa jopa tätä blogia, sillä kuulemma google translate ei osannut kääntää kaikkia sanoja, eikä koko tekstissä ollut käännöksen perusteella mitään järkeä. Koenkin, että suomen kieli kaikenlaisine lyhenteineen, murteineen ja sanontoineen on hyvin rikas ja kaunis kieli. 

 

On olemassa myös jonkin verran ”vain Suomi” -juttuja, jotka eivät omaan korvaani kuulosta kovinkaan ihmeellisiltä. Pakkasasteita ystäväni kauhistelevat joka kerta, kun ne tulevat puheeksi. Kun vielä lisään päälle, että sää -15 asteessa on paljon mukavampi kuin -5 asteessa, minua katsotaan kuin hullua. Tänään istuskellessamme rannalla auringonpaisteessa puheeksi nousi avannossa uinti. Heille se kuitenkin tarkoitti vain Itämeressä uimista, eikä siihen liittynyt moottorisahalla jäähän tehtävää aukkoa, eikä välttämättä edes saunaa. Kun kerroin suomalaisesta tavasta käydä avannossa uimassa, saksalaiset sanovat, että kuulostaa siltä, kuin joku haluaisi tosissaan kiduttaa itsensä hengiltä. Maassa maan tavalla, vai mitä? 

Jo ensimmäisen viikon jälkeen tajusin sen, miten hyvin asiat Suomessa ovat ja miten paljon helpompaa asioita on siellä hoitaa, on kuitenkin ottanut aikansa, että itse suomalaisuutta on pystynyt tarkkailemaan objektiivisemmin ja kulttuuria on oppinut uudella tavalla arvostamaan. Onkin aika nauttia vielä viimeisistä kuukausista täällä, ennen kuin helmikuussa palaan nautiskelemaan (toivottavasti) valkoisista nietoksista ja saunan lämpimästä tuoksusta!