Uusia ystäviä

SAM_0799.jpg

SAM_0810.jpg

SAM_0891.jpg

Olen melko sosiaalinen ja tarvitsen ympärilleni seuraa ja ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa ajatuksiani. Minut tuntevat tietävät, että olen aikamoinen lörppösuu ja itseasiassa muiden ihmisten kanssa juttelu ja oleminen tuo mulle energiaa. Olenkin onnekkaasti saanut sellaiset geenit, että tutustun uusiin ihmisiin tosi helposti. Erityisesti uusissa tilanteissa se tulee esiin: kielimatkalla, yliopisto-opiskelujen alettua ja nyt täällä. Ennen lähtöä yksi suurimmista peloistani oli se, etten saisi täällä ystäviä ja että jäisin yksin. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt. 

Ensimmäisen ystäväni tapasin lentokoneessa matkalla Amsterdamista Valenciaan. Vaikka olemmekin tavallaan melko erilaisia, niin vietimme silti ensimmäisellä viikolla paljon aikaa yhdessä, sillä meitä yhdisti yksi asia: olimme aivan yksin uudessa paikassa. Koulujuttujen alettua kahden hengen kaveriporukkamme on kuitenkin laajennut hiukan. 

Mullahan on siis alkanut vasta kaksi kurssia, mutta syyskuun alussa meillä oli informaatiopäivä, jossa läsnäolo oli pakollista. Olin menossa informaatiopäivään ja koitin etsiä rakennusta, jossa infotilaisuus pidettäisiin, kun eräs saksalainen poika tuli kysymään minulta tiesinkö missä rakennus on. Vastasin, että itseasiassa etsin sitä itsekin, ja vasta itseasiassa tätä kirjoittaessani tajuan, että siitä eteenpäin olimme ystäviä. Luokkaa etsiessämme törmäsimme toiseen saksalaiseen poikaan ja amerikkalaiseen tyttöön. Samana päivänä tapasin vielä yhden saksalaisen pojan (täällä on saksalaisia joka puolella) ja amerikkalaisen pojan. Myöhemmin saman illan railakkaina tunteina tapasin vielä ruotsalaisen tytön. 

Olen tavannut täällä myös pari suomalaista ja olen huomannut, ettei saman maan kansalaisuus yhdistäkään ihmisiä yhtä vahvasti kuin muut asiat. On ollut oikeastaan melko kiusallista tavata suomalaisia, ei oikein tiedä mitä sanoa ja miten päin olla. Tulee sellainen fiilis ”joo ollaan kavereita kun ollaan molemmat Suomesta”. Tätä kuvaa saattaa vahvistaa edelleen se, että tapaamani suomalaiset ovat olleet mukavia, mutta melko erilaisia kuin itse olen. 

Meillä on tällä hetkellä melko tiivis 7 hengen porukka, joita nään lähes joka päivä. Osan kanssa mulla on yhteisiä kursseja, joten nähdään koulussakin, mutta käydään myös rannalla, iltaisin kokataan yhdessä tai käydään syömässä. Ollaan suunniteltu myös tekevämme jossain vaiheessa retkiä Valencian ulkopuolelle.

Kurssien alettua olen tutustunut myös uusiin ihmisiin, ja se on saanut minut tajuamaan kuinka onnekas olen löydettyäni heti alussa sellaiset ihmiset, joiden kanssa voin olla todella oma itseni. Meillä kaikilla on melko samanlainen, rempseä huumorintaju eikä sarkastisia vitsejä tarvitse jättää sanomatta peläten, että joku loukkaantuu. Ensin ihmetellään miten voin olla niin ruskettunut vaikka olen Suomesta, sitten ihmetellään karvaisia käsiäni. Vastaan ”yeah in Finland they call me the kebab girl” ja nauretaan yhdessä.

Ollaan puhuttu myös siitä, että nähdään vaihdon jälkeen. Siitä tulee tavallaan hyvä, mutta myös surullinen olo. Eikö loppuelämä olekaan tätä; rannalla hengailua ja huolettomia sangrialasillisia Blaco Ibanezilla? Tähän asti olen miettinyt ainoastaan sitä, että milloinkohan se koti-ikävä iskee ja miten kestän olla erossa ystävistä ja perheestä. Pikkuhiljaa tajuaa, että myös täältä lähtiessä saattaa jäädä jotakin ikävöitävää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *