Mä luin eilen (22.2.) Aamulehdestä lääkäri Simo Räisäsen haastattelun. Häneltä kysyttiin: ”Toivoa antava ja ymmärtävä lääkäri saa parempia tuloksia, kuin konemainen faktoja lateleva lääkäri. Onko tämä tieteellisesti merkittävä asia?” Hän vastasi: ”Onhan se. Siinä kiteytyy juuri tuo plasebo. Lääkärin täytyy osata sitä hyödyntää.” Ja sillä silmänräpäyksellä mulle selveni se, miksi kaikki lääkärit on niin yltiöpositiivisina sirkuttaneet, miten ihanan mahdollista minun onkaan raskautua! Nehän on handlannu ton hyödyntämishomman ihan prikulleen. Vaan ei oo plasebo meikätyttöön tehonnu, vaikka oonki joka toinen kuukausi onnesta soikeena siitä kuuluisasta mahdollisuudesta. Että kiitos nyt jotain oikeeta hoitoo.

Ja niin meille kolahtikin kutsu lapsettomuuspolin ensikäynnille. Mä niin ootan, että joku ottas vastuun tästä meidän pikku projektista. Tekis meille sen vauvan ihan tieteellä, kun ei se uskolla, toivolla ja rakkaudellakaan synny. Vaikka ei me olla toivonkaan suhteen luovutettu. Aina välillä karkaa huulilta  ”sitten ku meillä on lapsia”, ”meidän lapset sitten” ja mitä näitä nyt on. Me toivotaan niin paljon, että uskotaan meidän lapsiin vähä liiankin hyvin. Hirveen helppo siitä kuvitelmasta on pitää kiinni.

Ensikäyntiin on nyt about kuukausi. Paljo pidempi ku kuukaudet yleensä.

P.S. En mäkään koe, että mulla ois vauvakuume. Ei mikään kuume näin kauaa kestä. Ei tää polta eikä korvenna. Ei mulla oo mikään. Lapsettomuus on tyhjyyttä, tunnetta siitä että jotain puuttuu. Sille ei oo täällä Lilyssa kategoriaa.

Ei siitä kahdesta viivasta tikussa raskautta seurannut. Pitkästä aikaa jaksoin toivoa, pantata viinipullon ensi viikonloppuun, olla ”ihan positiivisin mielin”. Kävinpä näiden epäonnistuneiden raskautumisyritysten johdosta taas lääkärillä kertailemassa historiaamme aiheen parissa. Ihan tuli ääneen todetuksi, että olemme yrittäneet nyt kolme vuotta raskautta omin avuin ilman ainoatakaan onnistumista ja että mitään estettä raskautumiselle ei olla pystytty toteamaan (nyt kun kilppariarvotkin on saatu kuriin). Ilmeisesti siksi voimme lääkärin mukaan olla ihan positiivisin mielin. Ei sitä kuulemma tiedä, jos vaikka polin yhteydenottoa odotellessa jo tärppäisi.

Sitä minä vaan, että näinköhän tärppää. Näinköhän tärppää, jos ei koskaan aiemminkaan ole tärpännyt. Positiivista tässä on se, että kolmen vuoden yrityksen ja vuoden lääkäreillä ravailun jälkeen viimein saimme sen lähetteen lapsettomuuspolille! Nyt sitten odotellaan yhteydenottoa ja ensitapaamista ja sitä, millä keinoin tätä mysteeriä lähdetään ratkomaan. Vaikka tämä on jo jonkin näköistä edistystä, mua vähän pelottaa. Pelottaa, että tässä vedellään nyt viimeisiä oljenkorsia. Että joskus vielä on kaikki keinot käytetty, eikä ehkä silti saada pitää omaa lasta sylissä.

Ehkä mun silmistä paistoi epäilys ja pettymys ja suru, kun lääkäri niin kovasti koitti rohkaista toivomaan. Puhui ummet ja lammet siitä, kuinka positiivin mielin voidaan olla ja miten hyviä tuloksia polillakin saadaan aikaan. Erehtyi vielä tokaisemaan, että kyllä se tästä vielä, ihan varmasti.

Varmaan mä en usko ennen kuin omin silmin näen. En enää usko todennäköiseenkään. Mahdolliseen mä vielä uskon, niin kauan kuin on korsia joista valita. Mahdollinen on mun mielessä onnellisten sattumien summa keskellä pimeää ainesta. Mahdollinen on yhtä todennäköinen kuin epätodennäköinen. Jos se aktualisoituu, se on ihme.