Kaksi päivää sitten makoilimme rättiväsyneinä työpäiviemme jäljiltä sängyssä keskustellen lapsentekoaktin mahdollisesta suorittamisesta tai suoritsematta jättämisestä. Elettiin niitä päiviä. ”Väsyttää”, totesimme. Oli hetken hiljaisuus. ”Joka kuukausi sieltä yks munasolu kuitenkin irtoo ja sitten joskus ne vaan loppuu kesken”, totesin, jotta sekin tulisi todetuksi. ”Niin, ei kun sitten vaan hommiin”, totesi hän.

Siinä sitten akti suoritettiin, vaikka ei ollut yhtään sellainen olo. Koska pienintäkään mahdollisuutta ei uskalla jättää käyttämättä ja sen takia sitä vaan suorittaa ja toivoo kuukausi kuukauden, vuosi vuoden perään.

Se oli vielä niitä päiviä, kun elimme epätietoisina terveydentilastani. Ei ollut siis motivaatio tahi toivo liian korkealla. Tänään sitten sainkin kuulla verikokeiden tulokset: kilppareiden puolesta kaiken pitäisi olla kunnossa. Jos ei vuoden loppuun mennessä tärppää, niin saamme kai lähetteen hoitoihin.

Tämä on taas niitä aikoja, kun pitäisi iloita. Minulla on tässä näin nyt teoreettisesti ihan normaalit mahdollisuudet raskautua! Mutta ei sitä oikein enää osaa ajatellakaan, että se kotivoimin onnistuisi. Odottaa vaan niitä hoitoja onnellisena siitä, että ehkä tämä projekti nyt viimein johonkin suuntaan edistyy. Taitaa olla tasan vuosi siitä, että ensimmäisen kerran uskallauduin lääkärille asian tiimoilta. Olin kyllä kuvitellut asian etenevän hieman nopeammin.

Vuoden aikana olen oppinut elämään päivä kerrallaan. Olen oppinut olemaan pettymättä joka kerta, kun kuukautiset alkaa ja olemaan ostamatta raskaustestejä ennen kuin kuukautiset ovat vähintään seitsemän päivää myöhässä. Olen uskaltanut ostaa ensi kesäksi itselleni häämekon huolimatta siitä, että raskautuessani minulla ei olisi pienintäkään mahdollisuutta ahtautua siihen. (Hieman jopa pelkään tulevani raskaaksi, koska minä niin kovasti haluaisin astella alttarille juuri se puku päälläni.) Kilpirauhasen vajaatoiminnan takia olen välillä höllännyt toivoa taka-alalle ihan luvan kanssa. Juonut viiniä pelkäämättä, tehnyt suunnitelmia tulevaisuudesta, rakastanut rakkaudesta.

Syysaurinko paistaa silmiin kuin vedotakseen mieleen: tässä mä olen, valo – huomaatko? Hetkittäin näen maailman kauniina.

Minulle luvattiin viime keväänä lähete lapsettomuuspolille, jos raskaus ei ala siitä huolimatta, että kilppariarvot ovat kunnossa. Ne saatiinkin kuntoon kevään aikana, mutta seuraavaksi oli ohjeena yrittää vielä kesän yli, jonka jälkeen YTHS:ltä suositeltiin ottamaan yhteyttä yksityiselle puolelle, koska lääkäriä jouduin opiskelun päätyttyä joka tapauksessa vaihtamaan. No, yksityinen ei näin työttömänä paljon houkuta, joten otin yhteyttä julkiselle puolelle siinä toivossa, että viimein saisimme lähetteen polille. Melkein saimmekin, mutta yleislääkäri halusi vielä kertaalleen tarkistaa kilppariarvot, ja ta-daa! Yllättäen ne olivatkin huonontuneet ihan urakalla, syystä että ”joskus kilpirauhanen laiskistuu, kun lääkitys on aloitettu”. Kyllä ottaa päähän: lähetettä jatkohoitoihin ei siis ole tiedossa ennen kuin arvot ovat taas kunnossa ja olemme taas aikamme yrittäneet terveiden ihmisten kirjoilla huhkia. Ihan ymmärrettävää, eihän mistään hoidoista kuitenkaan olisi mitään apua ennen kuin yleisterveys on kunnossa.

Jotenkin en vaan yhtään osannut odottaa moista tuomiota, vaikka sellaisen alenemisen kilppariarvoissa voisi kyllä kuvitella jo jossain tuntuvankin. Onhan tässä tosin hiuksia pudonnut kuin lehtiä puista, mutta enpä silti osannut epäillä! Odotin niin kovasti, että hoidoissa päästäisiin jo eteenpäin, kun lasta ei niin millään ole alkanut kuulua. Tiedän, että tämä tuomiolta tuntuva voi olla ihan hyväkin juttu. Että tämäkin takaisku korjaantuu lääkitystä lisäämällä ja että jos lapsen saaminen on vain tästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta kiinni, niin mahdollisuuksien pitäisi olla hyvät sitten, kun arvot ovat taas kunnossa. Mutta eihän se siltä tunnu. Väsyttää, surettaa tämä odotus. Lapsettomuus, työttömyys, epätietoisuus tulevasta.

Mies kohautti asialle olkiaan ja porskuttaa eteenpäin. Ei ihan ymmärrä, mitä surtavaa tässä nyt on. Sanoo, että ”ei meidän tästä nyt kannata stressiä ottaa, saadaan lapsi jos saadaan, jos ei saada niin ei saada”. Niin yksinkertaista. Menin kysymään, miltä se tuntuisi, jos vika olisi itsessä: eikö ottaisi koville? Kuulemma kyllä. Ei minulla silti ole oikeutta tuntea syyllisyyttä. Kuulemma minä olen hyvä ihan näin huolimatta siitä, saadaanko lapsia tai saanko ikinä edes töitä tai saanko yhtään mitään muutakaan aikaan elämässäni. Ajatella, että riittäisin sittenkin.