Lapsenlapsettomuudesta
Olin eilen katsomassa Tampereen Komediateatterissa komediaa Kyllä isä osaa. Kun näytelmässä perheen tytär paljasti olevansa raskaana, kiskaisi tyttären äiti peruukin päästään. Alta paljastuivat valkeana hohtavat hiukset ja suusta kuului riemun kiljahdus: ”Vihdoin saan olla mummo!” Katsomo hörähti kollektiiviseen nauruun, mutta minulla oli täysi työ itkun pidättämisessä. Sillä hetkellä minulle kirkastui, että en kanna surua vain omasta lapsettomuudestani, vaan yksi kipeimmistä asioista on myös se, että olemattomien lasteni isovanhemmat ovat yhtä lailla vaarassa jäädä ilman lapsenlapsia, vaarassa jäädä lapsenlapsettomiksi minun takiani.
Kirjoitin joskus, etten ole saanut kerrottua juuri kenellekään tahattomasta lapsettomuudestamme, koska pelkään murtuvani asiaa kertoessani. Asia tuskin on niin yksiselitteinen. Tuon lisäksi pelkään tuottavani surua, en surua meidän lapsettomuudestani, mutta surua ja pelkoa lapsenlapsettomuudesta. Että lapsettomuudellamme murskaan toiveita isovanhemmuudesta, tuotan samanlaisia kateudun ja surun vihlaisuja omien vanhempieni mieleen kuin itse tunnen kuullessani vauvauutisia. Pelkään tuottavani pettymyksen (etenkin anopilleni, jonka lempiminiä tuskin muutenkaan olen, tällainen työtön ja vielä maho ressukka).
Tähän mennessä olen sluibaillut asiasta kertomisen suhteen ajatellen, ettei kukaan ehkä edes odota meidän vielä saavan lapsia. Tuo tekosyy murtuu vuosi vuodelta ja rapisee varmaankin olemattomiin pian hääkellojen soitua. Joskus vielä minun on pakko kertoa ja antaa lapsenlapsettomienkin tehdä surutyönsä.
P.S. En tietenkään voi olla varma, miten he asiaan suhtautuisivat: ehkä kohauttaisivat olkiaan, osoittaisivat myötätuntonsa, huokaisisivat helpotuksesta. Mutta niin hymyissä suin he puhuvat työkavereidensa lapsenlapsista ja ”sitten kun sinulla on lapsia” -asioista, että on vaikeaa kuvitella asian olevan yhdentekevä.