Kohti uusia seikkailuja Siljan kanssa
Kun pääsin Siljan puikkoihin, unohdin hetkeksi ihan kaiken. En olisi uskonut, että niin voisi vielä käydä. Se tuntui siltä, kuin joku olisi hetkeksi napannut selästäni painavan repun ja kantanut sitä vähän aikaa puolestani.
Tässä hän nyt on, Silja. Syy siihen miksi olen jaksanut koko kevään pitkien työviikkojen jälkeen herätä lauantaiaamuisinkin kukonlaulun aikaan, maalannut ja lakannut olkapääni kipeiksi ja ottanut vastaan tuhat paarmanpuremaa. Ollaan istuttu autossa kymmeniä tunteja matkustaessamme Kemiönsaarelle huoltohommiin. Kaunis vanha kansanvene, jonka puista pintaa jaksan hipelöidä päivästä toiseen. Se on niin meidän näköisemme, kuin pieni purjevene vain voi olla. Silja on rakennettu vuonna 1966 ja se oli ollut kuivilla jo 10 vuotta.
Vene tuli meidän elämäämme vähän yllättäen keskellä kaunista kevättä. Ajatus siitä oli kuitenkin häälynyt takaraivossa jo vuoden verran. Tiesimme kyllä, että se kaipaisi laittoa ja vesille usean vuoden levon jälkeen, mutta olimme pitkään sitä mieltä, ettei meillä ole vanhan puuveneen huoltoon tarvittavaa ylimääräistä aikaa ja taitoakaan ei tuntunut olevan riittävästi valmiina. Koronan pitkittyessä ja viedessä loputkin lomahaaveet sekä harrastukset ja jatkuva epäonnistuminen lapsettomuuden kanssa, pistivät harkitsemaan asiaa uudelleen. Toukokuussa tuli mitta täyteen ja päätimme yhteistuumin, että nyt otetaan tämä seikkailu vastaan ja tartutaan Siljan puikkoihin, tuli siitä mitä tahansa. Miehelläni on purjehdustaustaa ja paljon tietämystä merenkäynnin saralla, mutta itse olen aivan onneton molemmissa. En osannut tehdä käytännössä mitään, kun seisoin ensimmäisenä yhteisenä päivänämme Siljan vieressä työkalupakki kourassa. Siitä kuitenkin alkoi yhteinen matkamme kohti saariston tuulia. Monen kansanveneen kunnostusoppaan, youtube-videon ja konsultaatiopuhelun jälkeen saimme kuin saimmekin veneeseen uutta ilmettä.
Oli ihanaa saada venevanhus vihdoinkin takaisin sinne, mihin se kuului, merelle.
Huoltoon kului aikaa pari kuukautta, sillä pääsimme laittamaan sitä vain viikonloppuisin. Ne olivat kaikki kivoja viikonloppuja ja tuntuu ihanalta, että meillä on yhteinen projekti, joka saa varmasti ajatukset muualle työjutuista tai muista arjen haasteista. Heinäkuun alkupuolella sipaisimme Siljan kanteen viimeisen kerroksen lakkaa ja lähdimme selvittämään, miten ja missä vene kannattaisi laskea vesille. Tiedossa oli myös, että puuveneet vuotavat kuin seulat, ennen kuin puut turpoavat tarpeeksi. Jos olisin silloin tiennyt, että vuotaminen jatkuu viikkoja, olisin varmaan vieräyttänyt pari kyyneltä lisää. Kun urakka alkoi olla loppusuoralla, hyppäsimme kyytiin ja irrotimme köydet. Oli ihanaa saada venevanhus vihdoinkin takaisin sinne, mihin se kuului, merelle.
Yhteisen kesälomamme aikana opettelin nostamaan purjeita, ohjaamaan kovassa aallokossa, luovimaan vastatuuleen, lukemaan merikortteja ja rantautumaan luonnonsatamiin ja laitureihin. Olen todella kiitollinen siitä, mitä kaikkea mieheni on opettanut minulle. Ensimmäinen purjehduksemme oli kaikkea muuta kuin nautinnollinen, sillä tuuli oli todella navakkaa, vene molemmille vieras ja itseltäni puuttui kaikki kokemus. Sen jälkeen olen kuitenkin rakastanut jokaista hetkeä merellä. Olemme retkeilleet jo toistasataa merimailia, purjehtineet auringonlaskussa, bongailleet hylkeitä ja evästäneet saarissa, joihin emme muuten olisi päässeet. Parasta kaikessa on kuitenkin istua Siljan kyydissä, katsella tuulessa kallistelevaa mastoa ja valkoisia purjeita, surffailla aalloilla ja yrittää rikkoa nopeusennätyksiä (7,3 solmua pohjat!), seurata miten toinen on niin kotonaan merellä ja navigoida kohti uusia seikkailuja.
Silja oli parasta, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. On ihanaa olla oikeasti jännittyneen innostunut ja oppia koko ajan uutta. Viimeiset vuodet ovat olleet välillä raskaita ja aina tuntuu, että elämästäni puutuu jotakin, kun muut perheet elävät sivussa sitä omaa sekavaa ja kiireistä arkeaan. Inhoan käydä lapsettomuushoidoissa ja tuottaa pettymyksiä, sekä itselleni, että miehelleni. Kun pääsin Siljan puikkoihin, unohdin hetkeksi ihan kaiken. En olisi uskonut, että niin voisi vielä käydä. Se tuntui siltä, kuin joku olisi hetkeksi napannut selästäni painavan repun ja kantanut sitä vähän aikaa puolestani.
