Tyhjän sivun kammo

On tosi ristiriitaista, koska kaipaan kirjoittamista ja siihen liittyvää flowta aina välillä, mutta yhä useammin huomaan ettei minulla olekaan mitään sanottavaa. Olen pitänyt blogia jo vuosia, mutta viimeisten kuukausien aikana olen yhtä usein miettinyt sen lopettamista. Se tuntuu kurjalta, sillä olen aina rakastanut kirjoittaa tajunnanvirtaa ylös, kerätä itselleni kivoja muistoja ja palata niihin taas myöhemmin. Talviaikaan olen erityisen huono blogin kanssa, sillä silloin ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään mielenkiintoista. Silloin kaivan yleensä vanhoja tekstejä esiin, joista voin ammentaa kesäfiilistä ja energiaa.

Toivon, että kevätpuuhat puutarhassa, polkujuoksu, saaristoelämä, kesä ja kaikki sen tuomat ihanat asiat saavat minut pysähtymään ja tarttumaan taas aktiivisemmin sekä kameraan, että blogiin. Valokuvat ovat bloggailussa niin sanotusti puoli ruokaa, sillä ne ovat iso osa kirjoituksiani ja sitä miten tuon tunnelmaa esiin.

Omalla nimellä kirjoittamisessa on kuitenkin se yksi pieni mutta. En voi valita blogin lukijoita ja mietin sitä aina välillä, kun kirjoitan omista henkilökohtaisista asioistani avoimesti. Haluanko ex-kumppaneiden, työyhteisön tai asiakkaiden tietävän minusta tätä kaikkea? Toisaalta esimerkiksi lapsettomuudesta kirjoittaminen avoimesti on poikinut tosi paljon vertaistukea ja hyviä keskusteluja. Silti en aina jaksaisi olla siinä asiassa niin kovin avoin. Tunteet vaihtelevat välillä jyrkästikin ja tällä hetkellä maailman tilanteen, sodan, ilmastonmuutoksen ja koronan huomioiden olen todella kiitollinen siitä ettei minulla ole lapsia. Maailmasta on murhetta niin paljon jo ilman lapsiakin.

Olen päättänyt silti pyristellä eteenpäin ja jatkaa blogin parissa. Koska tarvitsen sitä ennen kaikkea itselleni. Nyt aion olla kiitollinen auringosta ja sen energiaa antavasta voimasta. Kevät tuntuu jo.