Sienifilosofiaa

Viime viikonloppu hurahti ihan täysin metsässä. Kelit olivat mitä parhaimmat ulkoiluun ja vaikka lauantaina tulikin vettä, sadetakin ja saappaiden kanssa pärjäsi mainiosti. Keräsin tämän (ja muutaman aikaisemmankin) syksyn suurimman sienisaaliin. Kunnollisia sieniapajia on ollut vaikea löytää sen jälkeen, kun vanhat paikat ovat muuttuneet hiljalleen hakkuuksi. Olen yrittänyt kartoittaa uusia paikkoja sen jälkeen, kun muutimme maalle ja vasta tänä vuonna olen päässyt asian kanssa kunnolla vauhtiin. Uusia paikkoja etsiessä, on vain lähdettävä metsään ja välillä saa jäädä nuolemaan näppejään,kun mitään ei löydykkään. Sitten kun uusi hyvä apaja löytyy, tunne on mahtava. Vain muut sienestystä harrastavat ymmärtävät sen onnen ja innostuksen tunteen, joka muljahtaa vatsassa, kun satut kävelemään yllättäen suuren sienijemman äärelle. Huvittavinta on, että syön itse sieniä tosi harvoin. Minulle riittää vuodessa parit paistetut kanttarellit ja loput annan mieluusti eteenpäin. Minua ei siis haittaa luopua saaliista, kunhan olen saanut itse kokea sen löytämisen ilon.

Olen kulkenut äitini perässä metsässä pienestä asti ja häneltä olen oppinut muutamat hyvät kikat sienien löytämiseen. Nykyään, kun harrastusta on takana jo useita vuosia, osaan suunnistaa oikeanlaiseen maastoon vieraassakin paikassa. Se on se joku sisäinen intuitio, joka usein sanoo, mihin suuntaan on käännyttävä. Usein tunne on johdattanut sienien luokse, mutta ihan yhtä usein olen jäänyt tyhjin käsin. Sienipaikkojen muistamisessa minulla on uskomaton suuntavaisto, sillä muistan uudet paikat helposti seuraavana vuonna, mutta silti en osaa suunnistaa kaupungissa katujen mukaan.

Sienestys, eteenkin herkkutattien ja kanttarellien kohdalla, on vakavaa puuhaa. Omia apajia yrittää varjella viimeiseen asti. Olen pahoillani ystävieni puolesta, jotka monesti pyytävät mukaan sienestämään. Tämä paikkojen salailu on minulla nimittäin selkärangassa ja se kel onni on se onnen kätkeköön. Lähden kavereiden kanssa mielellään etsimään ihan uusia paikkoja, mutta vakiopaikat pidän vain itselläni. Tärkein sääntö, jonka äitini on opettanut ja joskus olen sen joutunut opettelemaan ihan kantapään kautta. Olen vienyt nuoruudenrakkauteni sienipaikkaani hetken huumassa ja monesti eromme jälkeen huomasin hänen ehtineen sinne ennen minua. Voi sitä ärsyyntymisen määrää.

Uusia paikkoja etsiessä on tosiaan vain kokeiltava kepillä jäätä ja lähdettävä metsään. Useasti olen miettinyt, että siellä tekemäni valinnat ovat ihan samanlaisia kuin elämässäkin. Mietin monesti, että kuinka monen hyvän sienipaikan ohi olen tietämättäni mahtanut kävellä. Tai kun monista poluista pitää valita se yksi, jota seurata, kun ei ole aikaa tarkistaa kaikkia. Elämässä sitä tekee miljoonia valintoja ja harvoin tulen miettineeksi, mitä jos olisin valinnutkin toisen polun. Olisiko korissani enemmän sieniä, kuin nyt?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *