Vihdoinkin hän on täällä
Kaikki sinussa on niin pikkuista, paitsi se onni jonka meille toit.
Tuntuu, että viimekertainen blogiteksti on kirjoitettu valovuosia sitten, sillä sen jälkeen koko maailmani on muuttunut peruuttamattomasti. Se tuntuu hyvin luonnolliselta ja oikealta ja samaan aikaan pelottavalta. Meidän pieni kaunis tyttömme syntyi maaliskuussa ja on vienyt siitä lähtien niin sydämemme kuin kaiken aikammekin. En silti vaihtaisi päivääkään.
Vauvan syntymän jälkeen ja oikeastaan jo ihan loppuraskaudessakin koin, että halusin kääntyä hiukan sisäänpäin ja pitää ajatukseni ja tunteeni vain omana tietonani. Blogi sai siis jäädä hetkeksi. Nyt kun olemme viettäneet jo kokonaisen kuukauden vauvan kanssa, olen alkanut pikkuhiljaa lämmetä taas kirjoittamiselle. Ei niin, että siihen edelleenkään löytyisi aikaa kovinkaan paljoa, mutta minulla on kova tarve säilöä muistoja tänne talteen.
Ensimmäinen yhteinen viikkomme oli vähän töyssyinen, mutta sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin. Koin melko voimakkaan (ja onneksi ohimenevän) babybluesin, minulle tuli laskimotukos ja vauvan paino laski ensimmäisinä päivinä niin, että saatiin aikamoinen stressi kaikesta lisämaidosta ja painon tarkkailusta. Nyt hän on kuitenkin kasvanut jo oikein hyvin ja oma maitoni näyttää riittävän hänelle, joten olen päässyt laskemaan hartioita hiukan alas. Onneksi kaiken sen sairaalassa ravaamisen, oman itkuisuuteni ja uuden arjen edessä kävimme kuitenkin ottamassa vauvasta newborn-kuvat taitavalla Noora Koskisella (@noorakphotography) ja saimme aivan ihania muistoja talteen ensimmäisistä hetkistä vauvan kanssa. Pyysin häntä ottamaan kuvat myös vartalostani synnytyksen jälkeen ja olen jokaisesta arvesta ja kurvista enemmän kuin ylpeä. Postauksen kuvat ovat kaikki Nooran käsialaa.
Toivoin omaa vauvaa vuosia, kävin läpi rankkojakin hoitoja, odotin, toivoin ja petyin yhä uudelleen. Nyt hän on viimeinkin täällä ja hän on täydellinen jokaista pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Pysähdyn edelleen välillä peilin edessä katsomaan itseäni vauvan kanssa, enkä meinaa aina uskoa sitä todeksi. Haluan kirjoittaa ajatuksiani tästä kaikesta vielä enemmän sitten kun minulla on aikaa. Sillä vauva-arki lapsettomuuden jälkeen aiheuttaa monenlaisia tunteita eikä kaikki ole välttämättä niin yksinkertaista. Mitä sitten kun ei enää tarvitsekaan valmistautua odottamaan seuraavaa vaihetta? Käytin neljä vuotta elämästäni tavoitellakseni ja odottaakseni jotakin , joka ei ollut lainkaan omissa käsissäni. Mitä sen jälkeen kuuluisi tuntea? Näistä kaikista sitten ajan kanssa lisää. Halusin vain palata nyt hetkeksi takaisin tänne blogin pariin sillä aikaa kun vauva nukkuu mahani päällä päiväunta. Nyt hän on vihdoin tässä ja teki elämästäni täydempää kuin koskaan. <3
