Rakkautta koronan aikaan

Tämä vallitseva tilanne on mykistänyt minut, lukinnut kirjaimellisesti kaiken sisälle.

Meni päiviä, etten uskaltanut avata minkään sortin somea. Pelkäsin huumoria, pelkäsin juttuja jotka koskevat tätä aikaa. Vakavuutta, asiallisuutta, kaikkea. Ehkä ennenkaikkea ihmisen välinpitämättömyytta, itsekkyyttä. Kriisit eivät välttämättä muuta ihmistä, ne paljastavat ihmisen.

Ahdistuin, kun näin meemin jossa Uusimaa oli ”under the dome”. Klaustrofobisena ihmisenä oli pakko mennä ulos hengittämään happea. Kuitenkin ahdistus minussa on näkynyt enemmän toimintana, sellaisena alituisena valppautena ja ylivirittyneisyytenä. Pärjään pienillä unilla, näin luulen aluksi. ”Olen valmis” kokoajan, johonkin. En halua kuulla ”espanjalaisen lääkärin kertomusta somessa”, tai tuskaansa huutavan koronapotilaan tarinaa. En usko hyötyväni niistä, koska jos se kohdalle osuu, ei minun tarinani välttämättä liippaa läheltäkään heitä. Yön vietän tarkastamalla päivystyksen numeroa, mihin soitan jos jostain kuuluu ”äiti auta”. Olen katastrofivalmis, kuulun ”heihin”, jotka asennoituvat kuin soturi vallitsevaan tilanteeseen. Lähipiirin koronatartunnat kertovat siitä, miten erilailla se voi käyttäytyä tai olla tulematta kenellekään muulle kuin sille yhdelle joka on sen ulkopuolelta saanut. Kukaan ei tiedä tästä, sekin ahdistaa.

Elän vahvasti päivän kerrallaan, en pysty osallistumaan ”talkoisiin Suomen auttamiseksi”, kun en saa henkeä omassa elämässäni. Talous näyttäytyy täysin triviaalina, sekä oma että Suomen. Eikä kyse ole siitä, etten tietäisi sen olevan ensisijaisen tärkeää, vaan siitä etten pysty katsomaan oman oveni ulkopuolelle nyt. Teen lähiyritysteni eteen minkä pystyn ruokatilausten muodossa, mutta on mietittävä myös omaa ja läheisten tilannetta.

Teen työtä, jolla työllistän koronan kolhaisemaa freelancer-kenttää, se ilahduttaa kuten aina. Teen voitavani. Jätän kuitenkin isommat kaaret heille, jotka sen taitavat. Odotan sitä, että kykenen suhtautumaan tähän ”tämä on arkemme nyt”-tyyppisesti. Jatkan desinfioimista, käsien pesua ja perheenjäsenten ”vahtimista”, että he tekevät samoin. Arvoni eivät ole muuttuneet, ne ovat noudattaneet aina tätä samaa kaavaa. Perhe ensin. Ajattelin alusta asti, ettei tämä kotona lusiminen tuota minulle vaikeuksia, eikä se tuotakkaan. Kaikki tämä huoli on niin paljon isompaa, kuin se missä minä olen. Autan kaikkia ketä pystyn. Silloin, kun tästä alettiin vakavasti puhua ensimmäisiä kertoja mietin ensimmäisenä sitä että minä kannan sitä ja tartutan jonkun. Tarkoitan siis, että siltä tuntui. Että haluan pois julkisilta paikoilta. Olin todella iloinen etätyöpäätöksestä, joka tuli jo melko varhain. Ajatus, että tuon kotoota jotain työpaikalle tai toisinpäin, tuntui sietämättömälle. Henkisesti raskainta tässä on ollut ajatella sitä mahdollista kauhuskenaariota, että me aikuiset sairastumme ja lapset ovat oman onnensa nojassa. Toki siihen valmistauduinkin, valmisruokaa kaapissa ja kuitenkin tuttu, oma koti. Kaikenkaikkiaan, tämä on nostanut monenlaista tunnetta pintaan, ja olen katsonut monia ihmisiä erilailla. Alku oli minusta sietämätöntä kepillä tökkimistä, kun pääsi etätöihin. Se oli joidenkin mielestä väärin. Olin kermaperse. Miten kukaan voi tässä maailmantilanteessa vielä jaksaa kirjoittaa sarkastisia kolumneja, jossa huolelle vähävaraisista tms ei tehdä mitään, vaan haukutaan se ”toinen” puoli, kuin vihollinen? Niin kuin minulla voisi olla vaihtoehto, tai minun vähintäänkin pitäisi olla korvat luimussa kotona, ja hävetä? Miten tämä vei/vie asiaa eteenpäin? Minä koitin toimia, olin mukana juuri niissä keskusteluissa alusta asti, olin oman alani puitteissa avuksi. Toivottavasti myös kolumnistit jotka ristiinnaulitsivat. Pisti vihaksi ajatella, että hädän hetkellä on niitä, jotka lähestyvät asiaa syyllistämällä jotain ryhmää, sen sijaan että miettisivät ratkaisuja. Parisuhde on voinut tässä(kin) kriisissä hyvin, kun sitä muistaa hoitaa, ja että se ylipäätään on olemassa. Olen vetäytyvä, alituiseen hätätilassa, ja kaipaan ymmärrystä. Otetaan me yhteenkin, nälkätilanteissa kuten aina:) Mutta kaikenkaikkiaan, olen valinnut hyvin ja arvostukseni miestäni kohtaan vain kasvaa. Saan hätäillä, kunhan muistan puhua. Se ruoka…Tuntuu että ruokaa saa olla nyt kokoajan laittamassa, tai vähintään miettimässä seuraavaa!

Lapset ovat olleet hämmästyttäviä, sujahtaneet etäkouluun kuin vanhat tekijät. Yhdessäolo on tehnyt hyvää, enkä voi kuin hämmästellä heidän tyyneyttään ”no kunhan sit kesälomalla sais leikkii kavereiden kaa”. Oma oloni alkaa jo helpottaa, kirjoittelen tätä osissa. Olen ”ihannekansalainen”, enkä lähde minnekkään vaikka saisi:) Sen verran kuuliainen olen.

Koskea katsomassa Kotkassa. Tuohon maisemaan voisin palata nyt.

Teen töitä, ihan kuin olisin konttorilla, ja opiskelutehtäviä myös, kun niitä eteen tulee. Huomaan, että laulattaisi kovasti, ja uusia melodioita putkahtelee päähän. Se vaatii yleensä joutilaisuutta, sosiaalisen kuorman vähenemistä, jotta luovuuteni kukkii. Kädentöitä olen koittanut muistella, kutomista ja parsimista. Päivä kerrallaan <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *