Vähän itkemisestä

En mielelläni diagnosoi itseäni millään lailla, mutta on pakko myöntää että jonkin sortin yliherkkyysleiman varmaan saisin helposti. Silmäni vettyvät kokoajan ja kaikesta. Muutama esimerkki viimeisen tunnin sisään:

-lapsi tarhaan. Tarhatädit, nuo arjen pelastajat. Haluisin aina halata, mutta eihän se sovi(aina). Kevätjuhlat, aivan murhaa.En pysty, en kykene. Tuijottelen kengänkärkiä ripsarit poskilla.

-Autoradiossa kaunis kappale, jossa tietty sointu.

-Töissä työkaveri ja se että on työpaikka.

Aina olen ollut herkästi liikuttuvaa sorttia, mutta ehkä sitten 30+ räjäytti potin, olisko se sitten ollut lapsen saanti. Minulla on kohtalotovereita, töissä on kolme sellaista tyyppiä joiden kanssa jokapäiväinen liikutus on varmaa. Puhe sivuaa lapsia, parisuhdetta tai ikääntyvää äitiä niin täältä lähtee.

En ajattele tätä minään hyveenä, joskus se on kiusallistakin, varsinkin esiintyjän ammatissa. En myöskään ole mikään Äiti Teresa, vaikka vatvonkin maha kipeenä maailman lasten hätää. En kuitenkaan usko että hylätyn lapsen huostaanottamisessa hysteerinen itkeminen on hyväksi. Empatia on tapauksessani sitä että kerään sisälleni kaikkien pahat olot, ja kuuntelen mielelläni, mutta en tiedä osaanko tukea oikein. Itse hädän hetkellä vetäydyn, enkä tarvitse kuin vaikka sen oman lohduttajan-en hääräystä. Mun hätä on aina pienempi kuin muiden hätä- ja oikeasti koen että perspektiivi asioihin myös säilyy jotenkin aisoissaan näin, ilman mitään martyyriutta.

Elämäntilanne liikuttaa päivittäin. Että on mies ja kaksi lasta, miten se on edes mahdollista että ollaan kaikki terveitäkin vielä! Ja että olen löytänyt sen parisuhteen, jossa on hyvä. Sisarukset, heidän puolisonsa, kaikki niin mahtavia. Mikä onnenkantamoinen!

Pisimmän korren vetää kuitenkin taannoin raskaana ollut siskoni joka itki Stockan parkkihallin puolesta. ”Se kantaa niin paljon harteillaan..” Byhyy!

Itkemisiin!

Hame: Vintage from the 70’s